(Fredmans Sång, N:o 19).
"Ack döden är en faslig björn, Han kräfver lifvet hvarje timma", etc.
Tott' aika karhu surma lie,
Se voatii henken, joka hetki —
Toi iso kotka — peippo, sie,
Sen valtaa kyllä tuntenetki!
Kaikk' luonnon voimaa kumartaa — :,:
Voan Bakkusta tuo naurattaa.
Mutt' jospa voan niin tapahtuis',
Jott' kuolo minut tavoittaapi,
Ja velkain tulis kuitatuiks',
Kuin päivät minun lopettaapi,
Niin käyköhönpä miten voan — :,:
Tok juonma vielä kuolessaan'.
Niin sitten tahon käytteä niin,
Jott' nallit kaikki minut kantaa;
Yks iso nalli konttaa siin',
Ja toiset sillen kättä antaa.
Niin tulkee nallit! Tulkee voan! :,:
Kuin minun ruumis kannetaan.
N:o 54.[64]
Kalle Kaukoisellen,
Vaimonsak hauvattaissaan.
(Fredmans Epistel, N:o 81).
"Märk hur vår skugga, märk Movits mon frère!" etc.
Neätsek kuin varjomme, kultainen, neäk —
Moahan jo vaipuupi välleen!
Kulta, ja purpur', — ei puohtinsak piek,
Muuttuuvat mullaksi jälleen!
Nurmikin Tuomas jo, tuossa, ma neän —
Jo kolmasti hauta-kaivaja, hään —
Hiekan jo luopi ja sannan.
Jouvuppas avuksein, Muovits! niin veän
Poaen, kuin hauvallen pannaan.
Voi toivotettu ja haikia moa!
Jonnek me joutumme kerran —
Tuoni, ja aika, siin' yhistää soa
Köyhän, ja rikkaimman herran.
Sinnek ei kateus silmänsäk luo —
Ja lykkyki, liukkaasti lentävä, tuo
Kalmiston ympäir ei liehuk.
Vihamies siinäik — jos pahaakin suo —
Tyhjään hään riitoillaan riehuu.
Soitto jo kuuluupi! Kuparin eän' —
Lukkari portissa seisoo;
Laulain, ja kiljuen, kulkoopi hään,
Astuupi ruumiimme eissä.
Kirkko-tarhaan jo oikiaa tie,
Kuin halkipa heinien lauhtunein vie,
Ja kalloinki märkeneväisten!
Kunnek toi juoni, kuin murheissaan lie,
Itkulla kumarteleiksen.