— Kukkuu!
— Odotapas, kyllä minä sinut kukutan, senkin käki! rohkein lurjuksista huusi. — Ota tämä aluksi ja säästä loput illalliseksi itsellesi.
Ja päähän isku seurasi näitä sanoja.
Mutta sana sanasta, teko toisesta, sanotaan, sillä marionetti maksoi nyrkiniskun koroilla, sen saatte uskoa. Ja siitä alkoi silmänräpäyksessä kova taistelu.
Pinocchio oli yksinään, mutta puolusti itseään kuin urho.
Hän taisteli niin rohkeasti kovilla puujaloillaan, että hän koko ajan piti vihollisen tarpeeksi kaukana. Minne vain hänen puujalkansa ulottuivat ja sattuivat, sinne jättivät ne aina mustelman muistoksi.
Vimmastuneina siitä etteivät käsikähmässä voittaneet marionettia, pojat päättivät tarttua heittoaseisiin. He aukaisivat koululaukkunsa ja alkoivat viskoa häntä aapiskirjoilla, kieliopeilla, lukukirjoilla ja muilla koulukirjoilla, mutta marionetti, joka oli tarkkasilmäinen ja vikkelä, ehti aina ajoissa väistyä syrjään, niin että kirjat lensivät kaikki hänen ohitseen mereen.
Ajatelkaapas kalojen hämmästystä! Luullen kirjojen olevan syötäväksi kelpaavaa ruokaa, uivat kalat suurissa parvissa ylös vedenpinnalle; mutta maisteltuaan jotain kirjan lehteä tai kansilehteä, ne sylkäisivät sen sukkelaan suustaan ja irvistivät pahasti niin kuin olisivat tahtoneet sanoa:
"Tämä ruoka ei ole meitä varten, parempiin herkkuihin me olemme tottuneet!"
Mutta tappelu kiihtyi kiihtymistään. Silloin sattui iso hummeri hitaasti kömpimään kalliota pitkin vedestä ylös. Ehdittyään vähän ylemmäksi rannalle se huusi äänellä, joka oli yhtä sortunut kuin särkyneen pasuunan: