— Lopettakaa jo lurjukset, sillä muuta ette ole! Tuollaiset poikien väliset tappelut loppuvat harvoin kunnialla! Aina sattuu joku onnettomuus.
Hummeriparka! Samaa olisi ollut saarnata tuulelle. Pinocchio-veitikka oli vielä epäkohtelias, että kääntyi hummeriin päin, katsoi tätä vihaisesti ja sanoi:
— Ole vaiti, tyhmä hummeri! Tekisit viisaimmin jos imisit rintakaramellia yskäsi parannukseksi. Tai mene mielummin sänkyysi ja koeta hiota!
Sillä aikaa aikaa pojat viskoneet mereen kaikki omat kirjansa ja huomattuaan Pinocchion kirjapakan, jonka hän oli laskenut maahan, he silmänräpäyksessä tarttuivat siihen.
Yksi hänen kirjoistaan oli nidottu paksuihin pahvikansiin, selkä ja kulmat olivat nahasta. Se oli Aritmetiikan oppikirja. Ymmärrätte kyllä että se oli hyvin painava.
Tämän kirjan otti yksi poikanulikoista, tähtäsi Pinocchiota päähän ja heitti sen koko käsivoimallaan häntä kohti, mutta se ei sattunutkaan marionettiin, vaan yhden hänen toverinsa ohimoon. Tämä kalpeni vaaleaksi kuin palttina ja sanoi ainoastaan:
— Äiti, auta minua… minä kuolen! ja hän kaatui pitkälleen hietikolle.
Nähdessään pienen kuolleen toverinsa alkoivat pelästyneet pojat juosta pois niin pian kuin vain jalat kantoivat ja parin minuutin kuluttua olivat he poissa näkyvistä.
Mutta Pinocchio jäi sinne ja vaikka hän itse oli melkein enemmän kuollut kuin elävä surusta ja pelästyksestä, juoksi hän kastamaan nenäliinansa meriveteen, jolla hautoi toveriparkansa ohimoita. Koko ajan hän itki lakkaamatta ja huusi epätoivoisena häntä nimeltä:
— Eugen! Eugen, ystäväparkani! Avaa silmäsi ja katso minuun! Miksi et vastaa? En minä sinulle pahaa tehnyt. Usko minua, minä en tehnyt sitä! Avaa silmäsi, Eugen! Jos pidät silmäsi ummessa kuolen minäkin… Voi Jumalani, miten nyt voin palata kotiin? Miten tohdin näyttäytyä hyvälle äidilleni? Mihin minä joudun? Minne pakenen? Minne piiloudun? Oi miten paljon parempi, tuhat kertaa parempi olisi ollut, jos olisin mennyt kouluun! Miksi kuuntelin noita tovereita, jotka ovat minulle kiroukseksi? Olihan opettaja sanonut… ja minun äitini oli toistanut: "Varo huonoja tovereita!" Mutta minä vaan olen aina itsepäinen… uhkarohkea… sanokoot muut mitä tahansa, aina minä seuraan omaa päätäni. Ja sitten saankin siitä kärsiä… Ja sen vuoksi ei minulla ole ollut neljännestuntiakaan rauhaa siitä kun tulin maailmaan. Voi Jumalani! Mikä minusta tuleekaan, mikä minusta tuleekaan?