Mutta ennen kuin he poistuivat, poliisit huusivat muutamille kalastajille, jotka juuri soutivat lähelle rantaa veneillään:
— Jätämme teidän huostaanne tämän pienen pojan, joka on saanut haavan päähänsä. Viekää hänet kotiinne ja auttakaa häntä! Huomenna palaamme häntä katsomaan.
Sitten he kääntyivät Pinocchion puoleen, ottivat hänet keskeensä ja komensivat:
— Eteenpäin ja nopeaan, muuten saat maistaa toista ruokaa!
Antamatta uudistaa käskyä, marionetti alkoi kulkea eteenpäin sitä tietä, joka johti kylään. Poikaparka ei enää oikein tiennyt missä maailmassa eli! Hän luuli uneksivansa pahaa unta! Hän oli aivan epätoivoissaan. Hän näki kaikki kaksinkertaisena, hänen jalkansa vapisivat, kielensä oli kuivanut kiinni kitalakeen, niin ettei hän saanut sanaa sanotuksi. Niin sekava ja tylsistynyt kuin olikin, oli kuitenkin yksi aisa, joka terävän orjantappurapiikin tavoin pisti häntä sydämeen ja se oli pelko siitä, että hänen täytyisi kulkea hyvän haltijattaren ikkunan alitse kahden poliisin keskellä. Ennemmin hän olisi kuollut.
He olivat jo perillä ja aikoivat juuri astua kylään, kun tuulenpuska samassa kiskaisi Pinocchiolta hatun päästä, lennättäen sen jonkun kymmenen askeleen päähän.
— Saanko juosta hakemaan hattuni? marionetti kysyi poliiseilta.
— Juokse vaan, mutta tee se joutuun!
Marionetti juoksi ja sai kiinni hattunsa, mutta sen sijaan että olisi pannut sen päähänsä, pisti hän sen hampaittensa väliin ja alkoi juosta täyttä laukkaa meren rantaa kohti. Hän mennä viiletti kuin pyssynluoti.
Poliisit huomasivat, että häntä oli vaikea saada kiinni ja usuttivat sen vuoksi hänen päälleen suuren verikoiran, joka oli saanut ensimmäisen palkinnon kaikissa koirakilpajuoksuissa. Pinocchio juoksi, mutta koira juoksi nopeammin ja kaikki ihmiset asettuivat ikkunoihin ja kerääntyivät keskelle katua, uteliaina katsomaan miten kilpailu päättyisi. Mutta sitä huvia ei heille sallittukaan, sillä verikoira ja Pinocchio pölyyttivät semmoisen tomupilven juostessaan, että muutaman minuutin kuluttua heitä ei erottanut ollenkaan.