Samassa hän näki rotkosta astuvan kalastajan, niin ruman, että hän näytti joltain merenkummitukselta. Tukan asemasta hänellä oli tukko vihreää meriheinää, ihonväri oli vihreä, vihreät olivat hänen silmänsä, vihreä hänen pitkä partansa, joka ulottui maahan asti. Hän oli aivan takajaloilleen nousseen vihreän sammakon näköinen.
Kun kalastaja oli saanut onnellisesti verkkonsa ylös merestä, hän huudahti mielissään:
— Siunattu saalis! Saanpa tänäkin päivänä oivallisen kalakeiton!
— Onpa onni, etten ole kala! Pinocchio sanoi itsekseen ja rohkaisi mielensä.
Verkko kaikkine kaloineen vietiin luolaan, joka oli pimeä ja savustunut, sen keskellä sihisi pata öljyä täynnä ja se kärysi niin että tuskin voi henkeä vetää.
— Katsotaanpas nyt mitä kaloja on saatu! sanoi vihreä kalastaja pistäen verkkoon mahdottoman suuren kätensä, ison kuin leipälapion ja nosti sieltä kourallisen ahvenia.
— Nepä oivallisia ahvenia! ukko sanoi, nuuskien ja katsellen niitä mielihyvällä. Nuuskittuaan niitä tarpeeksi asti hän heitti ne tyhjään saviastiaan.
Tämä temppu toistettiin useampia kertoja, ja ottaessaan muut kalat verkosta, vesi nousi hänelle suuhun ja hän huudahti riemuissaan:
— Miten mainioita haukia!
— Erinomaisia mateita!