Nämä valitushuudot liikuttivat Pinocchiota, sillä hänellä oli pohjaltaan hyvin hellä sydän ja kääntyen koiraan päin hän huusi:
— Jos nyt pelastan sinut, lupaatko ettet enää tee minulle pahaa, etkä aja minua takaa?
— Kyllä, sen lupaan, sen lupaan. Armahda minua ja joudu jo, jos viivyttelet puolenkaan minuuttia olen kuoleman oma.
Pinocchio epäili ensin hiukan, mutta muisti sitten, että isä oli monta kertaa sanonut, että hyvää työtä tehdessä ei milloinkaan saata itselleen vahinkoa. Hän ui Alidoron luo, tarttui molemmin käsin sen häntään, ja veti koiran sitten kuivalle hiekkarannalle.
Koiraparka ei enää pysynyt jaloillaan. Se oli tahtomattaan nielaissut niin paljon suolavettä, että se oli paisunut isoksi kuin ilmapallo. Marionetti puolestaan ei ollenkaan luottanut häneen, vaan katsoi viisaammaksi pysyä loitommalla ja heittäytyi uudelleen mereen. Edetessään rannasta, hän huusi pelastetulle ystävälleen:
— Hyvästi Alidoro, onnea kotimatkalle ja terveisiä kotiin!
— Hyvästi Pinocchio! koira vastasi, — tuhannen kiitosta, kun pelastit minut kuoleman kynsistä! Olet tehnyt minulle suuren palveluksen, ja palvelusta seuraa vastapalvelus! Jos tilaisuus sattuu, niin puhutaan siitä enemmän…
Pinocchio ui edelleen, mutta pysytteli koko ajan lähellä rantoja. Viimein luuli hän ehtineensä varmalle paikalle, ja tarkasteltuaan ympäristöä, hän huomasi jonkinlaisen rotkon, josta kohosi korkea savupatsas.
— Tuossa rotkossa on varmasti tuli. Sitä parempi! Minä kiipeän sinne sisään kuivailemaan itseäni ja lämmittelemään ja sitten… Niin tapahtukoon sitten mitä tahansa!
Aikoen toteuttaa päätöksensä hän lähestyi kalliota, mutta juuri kiivetessään sille hän tunsi vähitellen, vähitellen itseään nostettavan vedestä ylöspäin. Hän koetti heti paeta, mutta se oli jo liian myöhäistä, sillä suureksi hämmästyksekseen hän huomasi olevansa isossa verkossa, jossa vilisi kaikennäköisiä ja kokoisia kaloja, räpistellen ja heitellen itseään kuin mitkäkin pahat henget.