Mutta koira, joka todellakin oli nälissään, ei ollut halukas saamaan potkuja turvalleen, vaan kääntyi vihaisesti muristen kalastajan puoleen näyttäen hänelle hirvittäviä hampaitaan.
Samassa luolassa kuului hyvin, hyvin heikko ääni kuiskaavan:
— Pelasta minut, Alidoro! Ellet pelasta minua, joudun paistettavaksi!
Koira tunsi heti Pinocchion äänen ja huomasi suureksi ihmeekseen äänen kuuluvan tuosta jauhotusta esineestä, jota kalastaja piteli käsissään.
Mitä se nyt teki? Ottaen maasta vauhtia se oli yhdellä hyppäyksellä kalastajan luona, tarttui hampaillaan varovasti jauhottuun esineeseen ja juoksi ulos luolasta salaman nopeudella!
Kalastaja suuttui silmittömästi nähdessään kalan, jonka niin mielellään olisi syönyt tällä tavalla puikahtavan käsistään. Hän koetti saada kiinni koiraa, mutta jo ensi askeleella hän sai semmoisen yskänkohtauksen, että hänen täytyi kääntyä takaisin.
Kun Alidoro oli saapunut kylään johtavalle tielle hän pysähtyi, ja laski ystävänsä Pinocchion aivan varovaisesti maahan.
— Oi, miten kiitollinen minä olen! marionetti sanoi.
— Ei mitään syytä! koira vastasi. — Olethan sinä pelastanut minut, tämä oli vaan pieni vastapalvelus. Maailmassahan on tapana, että kaikki koetamme auttaa toisiamme.
— Mutta miten ihmeessä sinä satuit tulemaan luolaan?