— Panepa mieleesi, pikku tyhmeliini! Pojat, jotka jättävät lukunsa ja kääntävät selkänsä kirjoille, koululle ja opettajilleen saadakseen yksinomaan leikkiä käy lopulta huonosti! Minä tiedän sen kokemuksesta… ja voin sen sanoa sinulle. Vielä on koittava sekin päivä, jolloin sinä itket yhtä katkerasti kuin minä nyt, mutta silloin se on myöhäistä.
Kuullessaan nämä hiljaa kuiskatut sanat marionetti hyppäsi alas aasinsa selästä vielä pelästyneempänä kuin ennen ja meni koettelemaan sen turpaa.
Ja kuvitelkaapas hänen hämmästystään, kun hän huomasi että pieni aasi itki… itki aivan kuin poika.
— Hohoi, herra kuski! Pinocchio huusi vaunun omistajalle. — Oletteko kuulleet viimeistä uutista? Tämä pieni aasi itkee.
— Antaa sen itkeä! Kylläpähän vielä nauraakin.
— Mutta oletteko opettaneet sen puhumaankin?
— En, se on itsekseen opetellut mutisemaan jonkun sanan niinä kolmena vuotena, jolloin se oli muutamien opetettujen koirien mukana.
— Eläinparka!
— Eteenpäin, eteenpäin, pikkumies sanoi, ei kuluteta aikaamme aasin kyynelten katsomiseen. Nouskaa vaunuihin ja eteenpäin mars! Yö on kylmä, tie pitkä.
Pinocchio totteli, ehtimättä miettiä sitä sen enempää. Vaunut lähtivät liikkeelle ja seuraavana päivänä aamun koittaessa saapuivat he onnellisesti "Leikkikalumaahan".