Mutta pieni mies ei nauranut. Hän astui hyvin lempeän näköisenä vastahakoisen aasin luo ja oli sitä suutelevinaan, mutta itse asiassa purikin siltä pois puolet oikean puoleisesta korvasta.
Mutta sillä aikaa Pinocchio oli noussut ylös aivan raivoissaan vihasta ja yhdellä hyppäyksellä hän oli hajareisin eläinraukan selässä. Tämä hyppy oli niin loistava poikien mielestä, että he heti lakkasivat nauramasta ja sen sijaan ulvoivat: eläköön Pinocchio! ja taputtivat käsiänsä niin ettei siitä tahtonut loppua tulla.
Mutta samassa potkaisi aasi molemmilla takajaloillaan ja viskasi marionettiparan selästään, heittäen hänet kovalla vauhdilla maantielle kivikasaa vasten.
Uudet naururähäkät alkoivat, mutta pikkumies ei nauranut nytkään. Hän näkyi olevan niin täynnä rakkautta tuota uppiniskaista aasia kohtaan, että hän jälleen suutelemalla poisti puolet toisestakin korvasta. Sitten sanoi hän marionetille:
— Nouse vain uudelleen selkään, äläkä pelkää! Tällä aasilla oli omat tuumansa, mutta minäpä kuiskasin pari sanaa sen korvaan ja luulen sen kyllä viisastuneen.
Pinocchio kapusi paikalleen ja vaunut lähtivät liikkeelle. Mutta aasien nelistäessä ja vaunujen pyöriessä eteenpäin pitkin maantietä, marionetti luuli kuulevansa hillityn, tuskin kuuluvan äänen sanovan:
— Tyhmeliiniparka! Sinä olet tahtonut tehdä oman mielesi mukaan, mutta sitä sinä saat katua!
Pinocchio melkein pelästyi ja alkoi katsella joka puolelle, saadakseen selville mistä nuo sanat kuuluivat, mutta ei nähnyt ketään. Aasit nelistivät, vaunut pyörivät eteenpäin, pojat vaunuissa nukkuivat, Kynttilä kuorsasi kuin porsas ja pikku mies kuskilaudalla hyräili hampaittensa välistä:
Kaikki ne nukkuvat yöllä,
Vaan minä en milloinkaan…
Kun he olivat kulkeneet vielä puolen kilometrin verran, Pinocchio kuuli saman heikon äänen sanovan: