Pinocchio alkoi itkeä tuskasta ja huutaa aasin äänellä:
— J-a, j-a, en voi niellä olkia!
— Syö sitten heiniä! isäntä vastasi, ymmärtäen erinomaisesti aasin kieltä.
— J-a, j-a, heinistä vatsani tulee kipeäksi!
— Vaaditko sinä siis, että sinunlaistasi aasia olisi syötettävä kanan rintalihalla ja täytetyillä kalkkunoilla? isäntä jatkoi yhä suuttuneempana ja läimäytti aasia uudelleen piiskallaan.
Tämän toisen piiskan läjäyksen jälkeen Pinocchio näki parhaaksi vaieta, eikä puhunut enää sen enempää.
Viimein suljettiin tallin ovi ja Pinocchio jäi yksin. Mutta kun hän ei ollut syönyt moneen tuntiin, alkoi hän nälästä haukotella, ja kita, jonka hän haukotellessaan avasi oli iso kuin leivinuuni.
Vihdoin kun ei parempaakaan ollut seimessä saatavilla, hän koetteeksi alkoi pureksia heiniä, ja kun ne olivat oikein hyvin pureksitut hän sulki silmänsä ja nieli.
— Tämä heinä ei ole ollenkaan huonoa, hän jutteli itsekseen, — mutta miten paljon viisaampi olisinkaan ollut, jos en lukujani olisi jättänyt! Heinien sijaan olisin tähän aikaan päivästä saanut syödä palasen hyvää leipää ja makkaraa. Oh hoi, jaa, jaa! Kärsivällisyyttä nyt tarvitaan!
Herätessään seuraavana aamuna hän etsi heti seimestä vähän lisää heiniä, mutta turhaan, sillä hän oli syönyt kaikki yöllä unissaan.