— Sanopas minulle nenäkäs poikani, joko kertomuksesi on lopussa?
— Ei vielä, marionetti vastasi, — vielä kaksi sanaa ja sitten lopetan. Kun te olitte ostanut minut, veitte te minut tälle paikalle tapettavaksi, mutta olitte sääliväinen ja sidoittekin kiven kaulaani ja heititte minut meren pohjaan. Tämä hienotunteisuutenne on luettava teille kunniaksi ja minä olen teille iäti kiitollinen siitä. Mutta tällä kertaa, hyvä isäntä, ette ollut muistanut haltijatarta…
— Kuka on tämä haltijatar?
— Se on äitini, ja hän on kaikkien hyvien äitien kaltainen, jotka kovasti rakastavat poikiaan, eivätkä milloinkaan päästäisi heitä näkyvistään, ja jotka kaikissa onnettomuuksissa heitä auttavat, silloinkin, kun nämä pojat ajattelemattomuutensa ja huonon käytöksensä takia ansaitsivat tulla hyljätyiksi ja jätetyiksi oman onnensa nojaan. Minä tahdoin sen vuoksi sanoa, että kun hyvä haltijatar näki, että olin vaarassa hukkua, niin lähetti hän heti luokseni lukemattomat määrät kaloja, jotka alkoivat syödä minua, luullen minua kuolleeksi aasiksi. Ja kyllä ne ahmivat! En olisi ikinä uskonut, että kalat ovat vieläkin ahneempia kuin pojat! Yksi söi korvani, toinen turpani, yksi kaulani ja harjani, toinen nahan jaloistani, toinen nahan selästäni… niin, olipa yksi kala niin kunnollinen, että söi minun häntäni.
— Tästä päivästä alkaen en enää syö kalaruokaa, sen vannon totisesti! kauhistunut ostaja huudahti. — Ajattele miten kamalaa, jos avatessaan paistetun ahvenen tai kampelan löytäisi sen sisästä aasinhännän.
— Olen aivan samaa mieltä teidän kanssanne, toisti Pinocchio nauraen. — Muuten, jos tahdotte kuulla jatkon tarinaani, niin sitten kun kalat olivat syöneet koko sen aasinkuoren, joka peitti minut päästä jalkoihin, niin silloin tietysti tuli luu vastaan tai oikeammin sanoen puu, sillä niin kuin näette olen minä tehty mitä kovimmasta puusta. Mutta puraistuaan muutaman kerran kalat huomasivat pian, ettei puu ollut soveliasta herkkua heidän hampailleen ja suuttuneina huonosti sulavaan ruokaan ne uivat matkoihinsa, kukin omalle taholleen, eivätkä edes muistaneet minua kiittääkään. Kas niin, nyt olen kertonut, mistä johtui, että vetäessänne nuorasta löysitte elävän marionetin kuolleen aasin sijasta.
— Viis minä välitän sinun jutuistasi, ostaja huusi aivan raivoissaan. — Tiedän vain, että olen antanut kokonaisen markan sinut ostaessani ja minä tahdon takaisin rahani. Tiedätkö mitä aion tehdä? Minä vien sinut taas torille ja myyn sinut painon mukaan käytettäväksi uunin sytykkeenä.
— Myy vain, ei minulla ole mitään sitä vastaan, Pinocchio sanoi.
Mutta sanoessaan sen hän otti vauhtia ja hyppäsi kauas veteen. Uiden iloisena eteenpäin, yhä kauemmaksi rannasta, hän huusi ostajaparalle:
— Hyvästi, isäntä, muistakaa minua, kun olette rumpunahan tarpeessa!