Ja nauraen hän ui yhä edemmäksi. Mutta hetken päästä kääntyi hän taas takaisin ja huusi vieläkin kovempaa:
— Hyvästi, isäntä, muistakaapas minua, kun tarvitsette sytykettä uuniinne!
Seuraavassa silmänräpäyksessä hän oli jo niin kaukana poissa, että häntä tuskin näkyi. Kaukana merellä huomasi vain pienen mustan pilkun, joka aina vähän päästä ojensi jalkansa vedestä ja hyppi ja keikkui kuin delfiini hyvällä tuulella ollessaan.
Uidessaan näin ilman päämäärää Pinocchio huomasi kallion keskellä merta. Se näytti olevan valkoista marmoria, ja ylhäällä kallion kukkulalla seisoi soma pieni vuohi, joka määki niin sydämen pohjasta ja viittasi häntä tulemaan luokseen.
Mutta ihmeellisintä kaikesta oli kuitenkin se, ettei vuohen villa ollut valkoista eikä mustaa, ei kirjavaakaan niin kuin vuohien tavallisesti on, vaan kullankeltaista, niin kirkkaan keltaista, että se aivan muistutti kauniin haltijattaren tukkaa.
Saatte itse mielessänne kuvitella aikoiko Pinocchion sydän sykkiä tavallista kovemmin! Kahta kertaa suuremmalla voimalla ja innolla alkoi hän uida valkoista kalliota kohti. Hän oli jo puolitiessä, kun huomasi merihirviön kamalan pään kohoavan vedestä, se lähestyi häntä suu ammollaan, josta kuulsi kolme riviä hampaita, niin kamalia, että olisi pelästynyt jo niiden kuvankin nähdessään.
Tiedättekö mikä tämä hirveä meripeto oli?
Tämä kamala peto ei ollut enempää eikä vähempää kuin se jättiläishaikala, josta jo monta kertaa on puhuttu tässä kirjassa ja jota julmuutensa ja ahneutensa vuoksi kutsuttiin "kalojen ja kalastajien Attilaksi".
Kuvitelkaa Pinocchio-paran kauhistusta nähdessään tuon pedon! Hän koetti väistää sitä uimalla toiseen suuntaan, hän koetti paeta, mutta tuo ammollaan oleva kauhea kita läheni häntä nuolen nopeudella.
— Kiirehdi, Pinocchio! soma pieni vuohi huusi.