— Rakas isäni, Pinocchio sanoi, — sitten meillä ei ole aikaa viivytellä. Meidän täytyy heti paeta.
— Paetako? Ja miten?
— Me pujahdamme ulos hain suusta, heittäydymme mereen ja uimme pois.
— Se on helpommin sanottu kuin tehty, sillä rakas Pinocchio, minä en osaa uida.
— Mitä siitä? Sinä asetut poikkireisin minun selkääni, sillä minä olen taitava uimari ja kannan sinut kunnialla rannalle asti.
— Lapsellisuuksia, poikani! Geppetto vastasi, päätään puistaen ja surumielisesti hymyillen. — Luuletko sitä mahdolliseksi, että tuskin metrin korkuisella marionetilla olisi voimia niin paljon, että se uiden jaksaisi kantaa minut selässään?
— Kunhan koetat, niin saat nähdä! Ja, jos on tähtiin kirjoitettu että meidän täytyy kuolla, niin onhan se meille lohdutus kuolla toistemme sylissä.
Ja sen enempää sanomatta Pinocchio otti kynttilän käteensä ja kulki edeltä valaisten ja sanoi isälleen:
— Tule aivan minun jäljessäni, äläkä pelkää.
Sillä tavoin he kulkivat pitkän matkan kävellen koko haikalan vatsan läpi. Mutta jouduttuaan siihen kohtaan josta haikalan nielu alkoi he pitivät viisaampana pysähtyä ja katsella ympärilleen ja odottaa sopivampaa hetkeä paetakseen.