— Kyllä, minä se olen! Olethan jo antanut minulle anteeksi, olethan? Oi isä kultani, miten hyvä sinä olet! Kun ajattelen millainen minä olen ollut… Voi! Mutta jos tietäisitte miten onnettomuuksia on satanut pääni yli ja miten paljon vastoinkäymisiä minulla on ollut! Ajatelkaa, että samana päivänä, jolloin te, isäparkani, myitte takkinne ostaaksenne minulle aapiskirjan, pakenin minä katsomaan marionetteja ja marionettijohtaja tahtoi heittää minut tuleen saadakseen lampaanpaistinsa ruskeaksi. Hän se oli, joka antoi minulle viisi kultarahaa, jotka minun piti viedä sinulle, mutta silloin tapasin ketun ja kissan, jotka veivät minut "Punaisen Kravun" ravintolaan, jossa ne söivät kuin sudet ja kun lähdin yksinäni pois keskellä yötä, tapasin minä rosvot, jotka alkoivat juosta perässäni, ja minä viilletin pakoon, ne jäljessäni, ja minä juoksen ja ne yhä jäljessäni, ja minä juoksin siksi kunnes ne ripustivat minut jättiläistammen oksaan, josta sitten kultakutrinen tyttö antoi hakea minut vaunuilla ja lääkärit sanoivat heti minut tutkittuaan: "Jos hän ei ole kuollut, on se merkkinä siitä että hän elää". Silloin satuin minä valehtelemaan ja minun nenäni alkoi kasvaa, niin ettei se enää mahtunut ulos ovesta ja sen vuoksi minä menin kissan ja ketun kanssa hautamaan ne neljä kultarahaani, sillä yhden olin menettänyt ravintolassa, ja papukaija alkoi nauraa ja kahdentuhannen kultarahan sijaan en löytänyt mitään, mutta kun tuomari sai tietää että minulta oli varastettu, hän antoi heittää minut vankeuteen tehdäkseen varkaille mieliksi, ja kun minä sieltä pääsin satuin näkemään kauniin viinirypäleen viinitarhassa ja sitten minä tartuin ketunrautoihin ja talonpoika oli aivan oikeassa pannessaan koiran kaulanauhan kaulaani ja minut vahtimaan kanatarhaansa, ja hän huomasi syyttömyyteni ja antoi minun mennä ja käärme, jolla oli savuava häntä, alkoi nauraa ja suoni sen rinnassa katkesi ja sitten tulin minä taas kotiin sen kauniin tytön luo, ja hän olikin kuollut, ja kun kyyhkynen näki minun itkevän se sanoi minulle: "Minä olen nähnyt isäsi rakentavan pientä venettä, jolla hän aikoo lähteä sinua etsimään", ja minä sanoin hänelle: "Oi, jospa minullakin olisi siivet!", ja hän sanoi minulle: "Tahdotko tulla isäsi luo?" ja minä sanoin hänelle: "Tietysti! Mutta kuka minut sinne kantaa?" ja hän sanoi minulle: "Minä kannan sinut sinne", ja minä sanoin hänelle: "Mitenkä?" ja hän sanoi minulle: "Nouse minun selkääni!" ja niin me lensimme koko yön, ja aamulla sanoivat kaikki kalastajat, jotka seisoivat katsellen merelle: "Tuolla on miesparka pienessä veneessä hukkumaisillaan", ja minä tunsin sinut heti jo kaukaa ja minä annoin merkin sinulle, että palaisit rantaan…
— Minäkin tunsin sinut, Geppetto sanoi, — ja minä olisin mielelläni palannut rantaan, mutta miten päästä? Meri myrskysi ja suuri aalto löi veneeni kumoon. Hirvittävä haikala oli aivan lähellä ja nähdessään minut vedessä kiiti se heti minun luokseni, pisti ulos kielensä ja nuolaisi minut aivan varovasti, hotkaisi kuin herkkuleivoksen.
— Ja miten kauan olet ollut tänne suljettuna? Pinocchio kysyi.
— Siitä päivästä on nyt tainnut kulua kaksi vuotta, kaksi vuotta, rakas Pinocchio jotka ovat minulle olleet kuin kaksi vuosisataa.
— Mutta miten olette voinut elää? Mistä olet löytänyt kynttilän? Ja mistä sait tulitikut sen sytyttääksesi?
— Kerron sinulle kaikki. Tiedä siis, että sama myrsky, joka kaatoi veneeni, kaatoi myöskin erään kauppalaivan. Kaikki merimiehet pelastuivat, mutta laiva vajosi pohjaan ja haikala, jolla sinä päivänä oli erinomainen ruokahalu, nielaisi ensiksi minut ja sitten laivan…
— Mitä? Nielaisiko se laivan yhtenä suupalana? Pinocchio kysyi ihmeissään.
— Yhtenä suupalana. Ainoastaan ison maston se sylkäsi pois, sillä se oli tarttunut kuin mikäkin kalanruoto sen hampaitten väliin. Tämä laiva oli minun onnekseni lastattu läkkilaatikoissa olevilla säilykelihoilla, laivakorpuilla, viinipulloilla, rusinoilla, juustolla, kahvilla, sokerilla, kynttilöillä ja tulitikuilla. Näiden jumalan lahjojen avulla olen kestänyt elossa nämä kaksi vuotta, mutta tänä päivänä loppuivat nekin ihanuudet. Nyt ei ole mitään muuta jäljellä kuin tämä kynttilä, jonka näet pöydälläni palavan, se on viimeinen…
— Entäs sitten?
— Sitten, rakkaani, saamme molemmat istua pimeässä.