— Hyvästi marionetti ja onnea matkalle! Missä taas tavataan?
— Kuka sen tietää. Parempi on olla sitä ajattelematta.
XXXV
Pinocchio tapaa haikalan vatsassa… arvatkaa kenet? Lukekaa tämä luku, niin saatte sen tietää.
Sanottuaan hyvästit ystävälleen turskalle Pinocchio alkoi kompuroida eteenpäin pimeässä. Hän koetti päästä eteenpäin haikalan sisässä sitä heikkoa valoa kohti, joka silloin tällöin näkyi häämöttävän hyvin, hyvin kaukaa.
Kulkiessaan hän tunsi jalkojensa rämpivän jonkinlaisissa mutaisissa liukkaissa vesirapakoissa, joista kohosi niin voimakas paistetun kalan haju, että hänestä tuntui kuin eläisi paastoaikaa.
Mitä edemmäksi hän kulki sitä kirkkaammaksi ja selvemmäksi valo kävi. Ja vihdoin kuljettuaan kulkemistaan hän saapui perille, ja saavuttuaan perille… mitä hän löysi? Lyönpä vetoa vaikka mistä ettette arvaa. Hän näki pienen katetun pöydän, jolla paloi kynttilä. Se oli pistetty vihreään pulloon, ja pöydän ääressä istui pieni ukko, niin valkoinen kuin olisi ollut lumesta tai kermavaahdosta, syöden pieniä eläviä kaloja, niin eläviä että muutamat vielä kimmahtivat hänen suustaan, kun hän söi.
Pinocchio-parka tuli tämän nähtyään niin suunnattoman iloiseksi, että oli tulla hulluksi. Hän alkoi nauraa ja itkeä yhtaikaa, ja hän olisi tahtonut saada sanotuksi monta asiaa; mutta hän ei voinut muuta kuin vain nyyhkiä kovasti ja änkyttää katkonaisia, käsittämättömiä sanoja. Viimein hänen onnistui huutaa ilosta ja hän heittäytyi levitetyin käsivarsin pikku-ukon kaulaan ja huusi nyyhkien:
— Oi, rakas isäni! Vihdoinkin olen sinut löytänyt! Mutta nyt en jätä sinua enää milloinkaan, en milloinkaan.
— Eivätkö siis minun silmäni petä? pikku ukko huudahti, hieroen silmiään. Sinä olet siis todellakin minun rakas Pinocchioni?