— Nojaudu vain minuun, isäkultani, niin koetetaan kulkea eteenpäin. Kävellään hyvin, hyvin hitaasti, niin kuin muurahaiset ja kun väsymme istuudumme lepäämään tiepuoleen.
— Mutta minne me menemme? Geppetto kysyi.
— Etsimään majaa tai mökkiä, jossa joku kunnon ihminen antaisi meille palasen leipää ja hiukan olkia maataksemme.
Kuljettuaan noin sata askelta he näkivät tien veressä kaksi rumaa olentoa, almuja kerjäämässä.
Ne olivat kissa ja kettu, mutta ne olivat muuttuneet niin surkean näköisiksi, ettei Pinocchio ollut heitä tuntea. Ajatelkaapas että kissa, teeskenneltyään niin kauan olevansa sokea, lopultakin todella oli menettänyt näkönsä, ja kettukin oli kovin vanhentunut, toinen puoli oli kulunut karvattomaksi, eikä sillä ollut enää komeaa häntääkään jäljellä. Niin käy. Tämä ilkeä varas oli joutunut niin suureen kurjuuteen, että sen eräänä päivänä oli pakko myydä tuuhea häntänsä eräälle kulkukauppiaalle, joka teki siitä kärpäslätkän.
— Oi Pinocchio! kettu huudahti itkunsekaisella äänellä. — Lahjoita jokunen ropo köyhille sairasparoille!
— Sairasparoille! kissa toisti.
— Hyvästi petturit! marionetti vastasi. — Te olette pettäneet minut kerran, nyt en enää joudu ansaanne.
— Usko meitä, Pinocchio, me olemme todella köyhiä ja sairaita.
— Sairaita! kissa toisti.