— Minä säälin isää ja säälin poikaakin, mutta tahdoin vain muistuttaa mieleesi ruman käytöksesi ja opettaa sinulle, että meidän on kohdeltava hyvin kaikkia täällä maailmassa, jos tahdomme että meitä onnettomuuden päivinä kohdellaan samalla tavalla.
— Kyllä olet oikeassa, pikku sirkkani, todellakin oikeassa, ja pidän muistissa opetuksesi. Mutta sanopas minulle, miten tulit ostaneeksi tämän soman tuvan?
— Tämän tuvan sain eilen lahjaksi pieneltä somalta vuohelta, jonka karvat olivat aivan kullankeltaiset.
— Minne vuohi itse meni? Pinocchio kysyi hyvin uteliaana.
— Sitä en tiedä.
— Milloin se tulee takaisin?
— Hän ei palaa enää milloinkaan. Vuohi lähti eilen pois hyvin huolissaan ja hänen määkinänsä kuului aivan siltä, kuin olisi sanonut: "Pinocchio-parka, nyt en enää milloinkaan saa sinua nähdä. Nyt on jo haikala sinut syönyt…"
— Niinkö se todellakin sanoi? Se oli siis sittenkin hän? Hän se oli! Se oli minun rakas oma haltijattareni! Ja Pinocchio alkoi ääneen nyyhkyttää ja itkeä.
Itkettyään kyllikseen hän pyyhki silmänsä kuiviksi ja laittoi oljista kuntoon hyvän vuoteen, johon auttoi vanhan Geppetton levolle. Sitten kysyi hän puhuvalta sirkalta:
— Sanopas, sirkkaseni, mistä voisin saada lasillisen maitoa isäraukalleni?