XI
Magniafoco aivastaa ja antaa anteeksi Pinocchiolle, joka sitten puolestaan pelastaa ystävänsä Harlekinin kuolemasta.
Marionettitirehtööri Magniafoco (se oli hänen nimensä) oli kyllä peloittavan näköinen, en sitä suinkaan kiellä, erittäinkin kamalan vaikutuksen teki tuo musta parta, joka peitti vatsan ja jalat kuin mikäkin esiliina, mutta oikeastaan ei hän pohjaltaan ollut paha ihminen. Siitä antoi hän nytkin todisteen. Sillä kun Pinocchio-parka tuotiin hänen eteensä, ponnistellen vastaan ja itkien: "En tahdo kuolla, en tahdo kuolla!" niin tuli hän heti tästä liikutetuksi ja sääliväiseksi. Hän taisteli ensin vastaan, mutta ei voinutkaan kauempaa pidättää itseään ja päästi aika aivastuksen.
Harlekin oli näihin asti seisonut hyvin surullisena, pää painuksissa kuin piilipuulla, mutta nyt hän yhtäkkiä tuli hyvin iloisen näköiseksi, kumartui Pinocchion puoleen ja kuiskasi puoliääneen:
— Hyviä uutisia, veliseni! Marionettitirehtööri on aivastanut, se merkitsee että hän säälii sinua, ja sinä olet pelastettu.
Asia on nähkääs semmoinen, että Magniafoco ei milloinkaan itkenyt, ja ei edes ollut kyyneleitä pyyhkivinäänkään, kuten muut ihmiset sääliä tuntiessaan. Heti kun hän tuli liikutetuksi alkoi hän sen sijaan aivastella. Se oli tapa yhtä hyvä kuin muutkin, osoittaa maailmalle sydämensä tunteita.
Aivastettuaan huusi marionettitirehtööri yhä äkäisenä Pinocchiolle:
— Lakkaa itkemästä! Kuunnellessani valitusvirsiäsi olen alkanut tuntea omituista tunnetta täällä vatsanpohjassani… tuskaa, joka melkein… ats, ats! — ja hän aivasti vielä kaksi kertaa.
— Terveydeksenne olkoon! sanoi Pinocchio.
— Kiitos. Ovatko isäsi ja äitisi vielä elossa? kysyi Magniafoco.