— Isäni elää; mutta äitiäni en ole koskaan tuntenut.
— Niin, niin, kuka tietää miten suuren surun saattaisin vanhalle isällesi, jos nyt antaisin heittää sinut tuleen. Ukko raiska, minun on häntä sääli… atsi… atsi… atsi! — ja hän aivasti vielä kolme kertaa.
— Terveydeksenne olkoon! — sanoi taas Pinocchio.
— Kiitos. Muuten minä säälin sinua myöskin, sillä niin kuin näet, eivät halot riitä paistini valmistamiseen, ja sinä olisit ollut siinä hyvään tarpeeseen. Mutta koska kerran olen säälin tuulella, niin saanen koettaa pysyä kärsivällisenä. Minä heitän jonkun omista marioneteistani tuleen sinun sijastasi. Hoi, santarmit!
Samassa astui esiin kaksi puista santarmia, pitkiä ja kuivia kuin tikut, kolmikulmaiset hatut päässä ja paljastetut miekat kädessä.
Marionettitirehtööri sanoi heille karkealla äänellä:
— Ottakaa kiinni tuo Harlekin, sitokaa hänet lujasti ja heittäkää hänet sitten tuleen. Minä tahdon lammaspaistini kyllin ruskeaksi.
Ajatelkaa Harlekin parkaa! Hän pelästyi niin kovasti, että kaatui pitkälleen vatsalleen lattialle.
Nähdessään tämän sydäntäsärkevän näyn, heittäytyi Pinocchio ääneen itkien marionettitirehtöörin jalkoihin. Hän kasteli tämän parran kyynelillään ja rukoili nyyhkyttäen:
— Armoa, herra Magniafoco!