Kettu olisi mielellään maistellut jotain hänkin, mutta lääkäri oli määrännyt hänelle mitä ankarimman ruokajärjestyksen, sen vuoksi täytyi hänen tyytyä vaan jänispaistiin hapankastikkeen kera ja helposti sulavaan väliruokaan: lihaviin nuoriin kanoihin ja kukkopoikasiin. Sen jälkeen antoi hän tuoda itselleen oivallista keittoa: kaniineista, sammakoista, sisiliskoista ja paratiisiomenista tehtyä, mutta sitten hän ei enää tahtonutkaan enempää. Hänelle oli ruoka niin vastenmielistä, sanoi kettu, ettei hän tahtonut voida pistää ruokaa ensinkään suuhunsa.
Mutta Pinocchio söi vähiten kaikista. Hän tilasi pähkinöitä ja leipää, mutta jätti kaikki koskematta lautaselle. Ajatuksensa olivat niin kokonaan Ihmeniityllä, että poika parka oli jo edeltäkäsin syönyt itsensä sairaaksi kultarahoistaan.
Kun illallinen oli syöty, sanoi kettu isännälle:
— Antakaa minulle kaksi hyvää huonetta, yksi Pinocchiolle ja toinen minulle ja toverilleni! Ennen kuin edelleen matkustamme, lepäisimme vähän aikaa. Mutta älkää unohtako herättää meitä keskiyön aikaan, että voimme jatkaa matkaamme!
— Kyllä, herrani, vastasi isäntä vilkuttaen silmää ketulle ja kissalle, ikäänkuin sanoakseen: "Ymmärrän viittauksen ja kaikki on selvänä…"
Heti sänkyyn päästyään nukkui Pinocchio ja alkoi uneksia. Ja unissa hän oli olevinaan keskellä suurta niittyä, jolla kasvoi paljon pieniä puita ja ne olivat terttuja täynnä ja nämä tertut olivat peitetyt kultatukaateilla, jotka keinuivat ilmassa ja lauloivat ting, tang, ting, niin kuin olisivat tahtoneet sanoa: "Ken meitä haluaa, se tulkoon meitä ottamaan!" Mutta juuri kaikkein jännittävimpänä hetkenä, kun Pinocchio ojensi kätensä noukkiakseen kouransa täyteen noita kauniita rahoja ja aikoi pistää ne taskuunsa, heräsi hän äkkiä siitä, että koputettiin kolme kertaa kovasti huoneen ovelle.
Se oli isäntä, joka tuli ilmoittamaan keskiyön olevan käsissä.
— Ovatko minun toverini jo valmiit? kysyi marionetti.
— Enempi kuin valmiit, he läksivät jo kaksi tuntia sitten.
— Mutta miksi heillä oli niin kiire.