— Niin, kissa sai sanan, että hänen vanhin kissanpoikansa, jolla on patit jaloissa, makaa kuoleman kielissä.
— Maksoivatko he illallisen?
— Mitä te ajattelette? He olivat liian hyvin kasvatettuja aiheuttaakseen teille sen häpeän.
— Sepä vahinko! Se häpeä olisi ollut minulle hyvinkin mieleen! sanoi
Pinocchio kynsäisten päätänsä. Sitten hän kysyi:
— Ja missä lupasivat nämä hyvät ystävät odottaa minua?
— Ihmeniityllä huomenna aamun koittaessa.
Pinocchio maksoi tukaatin omasta ja toveriensa illallisesta ja lähti matkaan.
Mutta voisi melkein sanoa, että hän sai kulkea kopeloiden eteenpäin, sillä majatalon ulkopuolella oli pimeä kuin säkissä. Ympäristöltä ei kuulunut edes lehden kahinaa. Ainoastaan muutamia ilkeitä yökköjä lenteli edestakaisin tien poikki, pensaasta toiseen sipaisten siivillään Pinocchion nenää, niin että hän peräytyi pelästyksestä takaperin ja huusi: — Kuka siellä? ja kaiku läheisiltä kunnailta toisti: — Kuka siellä? Kuka siellä? Kuka siellä?
Mutta kuljettuaan vähän matkaa eteenpäin, huomasi hän puunrungossa pienen, pikkaraisen elukan, joka levitti ympärilleen heikkoa, vaaleaa valoa, ikään kuin se olisi johtunut läpinäkyvästä posliinisesta yölampusta.
— Kuka sinä olet? kysyi Pinocchio.