En niin tarkkaan tiedä tapausta, mutta varmaa on, että tämä halko eräänä kauniina päivänä joutui erään vanhan nikkarin verstaaseen. Hänen nimensä oli oikeastaan Antton, mutta kaikki ihmiset kutsuivat häntä mestari Kirsikaksi, syystä, että hänen nenänipukkansa loisti aina sinipunaisena kuin kypsä kirsikka.
Kun mestari Kirsikka näki halon, tuli hän hyvin iloiseksi. Hän hieroi ihastuneena käsiään ja mutisi puoliääneen itsekseen:
— Sattuipas tämä puupalanen kreivin aikaan, minä teen tästä pöydän jalan.
Sanottu ja tehty. Hän otti terävän kirveen käteensä ja aikoi ruveta kuorimaan ja muotoilemaan puuta, mutta sen sijaan, että olisi antanut kirveensä pudota, hän jäi liikkumattomana seisomaan, käsi kohotettuna, sillä juuri siinä silmänräpäyksessä kuuli hän pienen heikon äänen rukoillen sanovan:
— Älä lyö niin kovaa!
Arvata voitte miten kiltti vanha mestari Kirsikka pelästyi!
Hän katseli hätääntyneenä ympäri huonetta saadakseen selville mistä ihmeestä tuo vieno ääni kuului, mutta hän ei huomannut mitään. Hän kurkisti höyläpenkin alle… siellä ei ollut ketään; hän katsoi kaappiin, jota aina pidettiin suljettuna… ei ketään sielläkään; hän etsi korista, johon höylälastut ja sahajauhot koottiin… ei ketään, ei ketään; hän avasi nikkarihuoneensa oven ja katseli ulos kadulle… ei sielläkään ollut ketään. Mikähän se mahtoi olla?
— Nyt minä ymmärrän, hän sanoi viimein ja silitteli nauraen tekotukkaansa, — minä vaan mielikuvituksessani kuulin tuon äänen. Nopeaan taas työhön!
Hän tarttui uudelleen kirveeseensä ja iski voimakkaasti halkoon.
— Voi, miten sattui kipeästi! sama vieno ääni valitti.