Tällä kertaa jäi mestari Kirsikka kuin kivettyneenä seisomaan. Hänen silmänsä olivat pelästyksestä pudota päästä, hän tuijotti suu auki ja kieli riippuen leualle, niin että hän oli aivan suihkukaivon irvistävän kipsikuvan näköinen.
Kun hän viimein sai puhekykynsä takaisin, hän sanoi vapisten ja pelosta änkyttäen:
— Mutta mistä ihmeestä tämä pieni vieno ääni kuului, joka sanoi voi? Eihän täällä ole elävää sielua. Onkohan tämä halko oppinut itkemään ja voivottelemaan kuin pieni lapsi? Sitä minä en ikinä usko. Tässä se on, se on samanlainen kuin muutkin halot ja jos heitän sen tuleen, sillä voi keittää korkeintaan padallisen papuja… Mikähän se oli? Onkohan joku piiloutunut sen sisälle? Niin, jos joku on sen sisässä, niin syyttäköön vaan itseään, sillä nyt hän joutuu minun kanssani tekemisiin.
Tämän sanoessaan hän tarttui molemmin käsin halkoparkaan ja alkoi armotta koluuttaa sitä seiniä vasten.
Hän asettui sitten kuuntelemaan, alkaisiko tuo pieni vieno ääni taas valitella. Hän odotti kaksi minuuttia — mutta ei kuulunut mitään, viisi minuuttia — ei mitään, kymmenen minuuttia — eikä vieläkään mitään.
— Minä ymmärrän, hän sanoi väkinäisesti nauraen ja pyyhkäisten tukkaansa, — tietysti minä vain mielikuvituksessani kuulin tuon äänen valittelevan. Reippaasti työhön taas!
Mutta hän oli aikalailla pelästynyt ja koetti sen vuoksi hiljaa hyräillä, pysyäkseen rohkeana.
Kirveen hän oli pannut pois ja otti sen sijaan höylän, höylätäkseen ja kiillottaakseen halon, mutta juuri alkaessaan höylätä edestakaisin hän kuuli saman vienon äänen nauraen sanovan:
— Lakkaa toki, sinä kutitat minua!
Tällä kertaa mestari Kirsikka kaatui pitkälleen kuin salaman lyömänä.
Kun hän aukaisi silmänsä, hän huomasi istuvansa lattialla.