— Mutta minä pakenin, jatkoi marionetti kertomistaan, ja he jäljestä, kunnes saivat minut kiinni ja ripustivat minut tämän tammen oksaan…
Ja Pinocchio osoitti jättiläistammea, joka oli kahden askeleen päässä siitä.
— Onko kuultu mokomaa? huudahti kettu. — Miten katala tämä maailma onkaan, jossa elämme! Mistä me kunnialliset ihmiset enää voimme löytää rauhallisen olinpaikan?
Heidän siinä puhellessaan huomasi Pinocchio, että kissa ontui oikealla etujalallaan, ja että koko käpälää kynsineen kaikkineen ei ollutkaan. Hän kysyi sen vuoksi:
— Mihin on käpäläsi joutunut?
Kissa aikoi vastata, mutta hämmentyi. Kettu ehätti kiireellä sanomaan:
— Minun ystäväni on niin kovin ujo, senvuoksi hän ei vastaa. Minä teen sen hänen sijastaan. Tiedä siis, että noin tunti sitten kohtasimme maantiellä vanhan suden, joka oli melkein tiedoton nälästä ja se kerjäsi meiltä almua. Mutta meillä ei ollut edes kalanruotoa antaa hänelle, mutta mitä tekikään silloin ystäväni, jolla totisesti on Caesarin sydän. Ajattele, hän puraisi omilla hampaillaan etukäpälänsä poikki ja heitti sen tuolle nälkäiselle eläinparalle.
Sanoessaan tämän pyyhki kettu kyyneleen silmästään.
Pinocchiokin liikuttui tästä ja astuen kissan luokse kuiskasi tämän korvaan:
— Jos kaikki kissat olisivat sinun kaltaisiasi, miten onnellisia olisivatkaan rotat!