— Tahtoisinpa vihdoinkin tietää, huusi Pinocchio raivostuneena, mitä sinä naurat, huonosti kasvatettu papukaija.
— Minä nauran tyhmeliineille, jotka uskovat kaikkea leikkiä ja antavat viisaimpien narrata itseään.
— Ehkä tarkoitat minua?
— Niin, sinua juuri tarkoitankin, Pinocchio-parka, sinua, joka olet niin yksinkertainen, että luulet kultarahoja voitavan kylvää ja kasvattaa peltoon, niin kuin kylvetään papuja ja pumppuja. Niin uskoin minäkin kerran ja siitä saan nyt kärsiä. Nyt tiedän (vaikka liian myöhään) että täytyy tehdä työtä ja ansaita omien kättensä töillä rahoja, jos toivoo saavansa muutamankaan kolikon kokoon.
— En minä ymmärrä sinua, sanoi marionetti, joka jo alkoi pelosta vapista.
— Kärsivällisyyttä, kärsivällisyyttä! Minä selitän tarkemmin. Tiedä siis, että sinun ollessasi kaupungissa, palasivat kissa ja kettu tänne niitylle, ottivat haudatut kultarahat ja pakenivat kuin tuulen nopeudella. Mies se, joka heidät kiinni saa!
Pinocchio jäi seisomaan suu auki, mutta kun hän ei uskonut papukaijan sanoja toisiksi, alkoi hän käsin ja kynsin kaivaa maata siitä paikasta, jota oli kastellut. Ja hän kaivoi kaivamistaan, kaivoi kuopan niin syväksi, että olkilyhde olisi voinut siinä suorana seisoa: mutta kultarahoja ei siellä ollut.
Epätoivon valtaamana palasi hän juoksujalassa kaupunkiin ja meni suoraa päätä tuomarin luokse ilmiantamaan nuo molemmat petturit, jotka olivat häneltä varastaneet.
Tuomarina oli vanha gorillan sukuinen apina, jonka korkea ikä ja valkoinen parta teki hyvin kunnioitettavan näköiseksi, mutta ehkä siihen vaikuttivat lasittomat kultasankaiset silmälasitkin, joita hän käytti heikentyneitten silmiensä vuoksi.
Pinocchio selitti tarkasti tuomarille ilkeän petoksen, jonka uhriksi oli joutunut, hän ilmaisi pahantekijöiden etu- ja sukunimet ja erityiset tuntomerkit, lopettaen selityksensä oikeutta vaatimalla.