Pinocchion kultarahat varastetaan ja häntä rangaistaan senvuoksi neljän kuukauden vankeudella.
Palattuaan kaupunkiin alkoi marionetti laskea minuutteja ja kun hänestä tuntui että määräaika oli kulunut, lähti hän aika kyytiä takaisin Ihmeniitylle.
Ja kulkiessaan kiireisin askelin tykytti hänen sydämensä kovaa tik, tak, tik, tak, aivan kuin salinkello olisi tiksuttanut. Hän ajatteli hiljaa itsekseen:
— Mitäs, jos tuhannen sijaan löytäisinkin puun oksilta kaksituhatta? Jos kahdentuhannen sijasta löytäisinkin viisituhatta? ei mutta, jos viidentuhannen sijasta sieltä löytäisin satatuhatta? Kylläpä minusta silloin tulisi suuri herra! Hankkisin itselleni komean palatsin, tuhannen puuhevosta ja tuhannen leikkitallia ja kellarin, joka olisi täynnä ruusulikööriä ja kirsikkaviiniä, ja kirjaston, joka olisi täynnä makeisia, torttuja, kakkuja, mantelileivoksia ja kermahyytelöä.
Näissä mietteissään hän oli saapunut aivan Ihmeniityn reunalle. Hän pysähtyi katsomaan näkisikö sattumalta jo etempää oliko puunoksat kultarahoja täynnä, mutta hän ei nähnyt mitään. Hän kulki vielä sata askelta eteenpäin — ei mitään, hän astui niitylle… meni sille paikalle asti, jonne hän oli kuopan kaivanut — ei mitään. Nyt tuli hän oikein totiseksi ja unohtaen hyvän kasvatuksen ja käytöksen, otti hän toisen kätensä taskustaan ja raappasi aikalailla päätään.
Samassa hän kuuli kovan naurunrähähdyksen ja katsoessaan ylös huomasi hän suuren papukaijan, joka istui puussa, nykien itsestään niitä muutamia höyheniä, joita vielä oli jäljellä.
— Mitä sinä naurat? kysyi Pinocchio harmissaan.
— Nyppiessäni höyheniäni satuin kutittamaan itseäni siipieni alta, se minua nauratti.
Marionetti ei vastannut. Hän meni lähteelle ja täytti kenkänsä vedellä ja kasteli vielä kerran mullan, joka peitti kultarahat.
Silloin kajahti autiolla nurmikolla uusi naurunhohotus, vielä äskeistä nenäkkäämpänä.