Hän odotti tunnin, kaksi, kolme tuntia, mutta yhä pysyi käärme paikallaan ja hyvin, hyvin kaukaa loistivat sen punaiset tulisilmät ja savupatsas kohosi sen pyrstönpäästä.
Viimeinkin koetti Pinocchio rohkaista itseään, lähestyi käärmettä parin askeleen päähän ja sanoi äänellä, jonka hän koetti tehdä niin lempeäksi ja suloiseksi kuin mahdollista:
— Anteeksi, herra käärme, ettekö tahtoisi olla niin hyvä ja siirtyä hiukan syrjemmäksi, vain niin paljon, että minä pääsisin ohitsenne?
Yhdentekevää olisi ollut puhua seinälle. Käärme ei liikahtanutkaan.
Pinocchio jatkoi yhtä lempeällä äänellä:
— Tietäkää, herra käärme, että minun pitäisi joutua kotiin, siellä isäni odottaa minua, enkä minä ole nähnyt häntä pitkiin aikoihin… Väistykää nyt hiukan, että voin jatkaa matkaani!
Hän odotti jotain merkkiä vastaukseksi kysymykseensä, mutta turhaan. Päinvastoin käärme, joka tähän saakka oli ollut hyvin eloisan ja pirteän näköinen, nyt äkkiä oli aivan jäykkä ja kankea. Silmäluomet olivat painuneet kiinni ja pyrstö oli lakannut nytkähtelemästä.
— Olisikohan se todellakin kuollut? kysyi Pinocchio hieroen käsiään ihastuksesta, ja arvelematta sen enempää päätti hän kiivetä käärmeen yli ja jatkaa toiselta puolen matkaansa. Mutta hän oli tuskin ehtinyt kohottaa jalkansa, niin jo ponnahtaa käärme ylös kuin jännitetty vieteri ja kun marionetti pelästyksissään aikoi vetäytyä takaisin, kompastui hän ja kaatui suinpäin rapakkoon.
Kaiken lisäksi kävi niin hullusti, että hän jäi seisomaan päälleen rapakkoon ja jalat ilmaan ojennettuina.
Kun käärme näki marionetin seisovan päällään ja päristelevän jalkojaan ilmassa kuin tuulimylly, alkoi häntä naurattaa ja hän nauroi ja nauroi niin kauan, että lopulta joku suoni hänen rinnassaan katkesi — ja tällä kertaa hän todellakin kuoli.