Syötyään tämän pienen välipalan lähtivät he taas matkaan, ja voi sitä kyytiä! Seuraavana aamuna he jo olivat meren rannalla.
Kyyhkynen laski Pinocchion maahan ja levittäen heti siipensä lensi se pois ja katosi, huolimatta edes kuulla Pinocchion kiitoksia.
Rannalle oli kokoontunut paljon väkeä, jotka huusivat ja huitoivat käsillään, katsellen merelle päin.
— Mitä on tapahtunut? Pinocchio kysyi eräältä vanhalta muijalta.
— Niin katsos, eräs isä-raukka, joka on kadottanut poikansa, aikoo pienellä veneellä lähteä häntä etsimään toiselta puolelta merta, mutta tänään on myrsky merellä ja vene on vajoamaisillaan veden alle…
— Missä vene on?
— Tuolla, jonne sormellani viittaan, sanoi muija ja osoitti pientä venettä, joka näin kaukaa katsottuna näytti pähkinänkuorelta, sisässään pieni ukko.
Pinocchio suuntasi katseensa sanottuun suuntaan, ja katseltuaan vähän aikaa hyvin tarkkaavasti, hän huudahti kimakasti:
— Se on minun isäni! Minun isäni!
Sillä heitteli aikaa tuuli venettä äkäisesti aallolta toiselle; väliin se kokonaan katosi jättiläisaaltoihin, väliin taas kohosi niiden harjanteelle. Pinocchio seisoi korkealla kalliolla ja huusi lakkaamatta isänsä nimeä, tehden hänelle merkkiä käsillään ja nenäliinallaan ja viimein myös hatullaan.