Pitemmittä puheitta Pinocchio hyppäsi kyyhkysen selkään, asettui siihen hajareisin istumaan ja huusi hyvin tyytyväisenä: "Hop, hei, hevoseni, nyt on kiire matkalle!"
Kyyhkynen otti vauhtia ja muutamassa minuutissa he olivat korkealla ilmassa, melkein pilvien tasalla. Marionetti oli utelias katsomaan, miltä maailma näin korkealta näyttäisi, ja hän kurotti hiukan päätään, mutta häntä alkoi heti niin pelottaa ja pyörryttää, että peläten putoavansa hän kietoi molemmat käsivartensa hyvin, hyvin lujasti höyhenisen hevosensa kaulan ympäri.
He lensivät koko päivän. Illan tullessa kyyhkynen sanoi:
— Minua janottaa niin kovin!
— Ja minun on kovin nälkä, lisäsi Pinocchio.
— Viivytään vähän aikaa tuossa kyyhkyslakassa ja sitten taas pian lähdetään edelleen, niin että huomenna aamun sarastaessa olemme meren rannalla.
He astuivat sisään asumattomaan kyyhkyslakkaan, jossa ei ollut muuta kuin pesuvadillinen vettä ja korillinen peltoherneitä.
Koko ikänsä oli marionetti inhonnut peltoherneitä, hän väitti että ne oksennuttivat häntä ja pilasivat hänen vatsansa, mutta tänä iltana hän söi niitä niin paljon että oli ihan haljeta, ja syötyään melkein kaikki hän kääntyi kyyhkysen puoleen sanoen:
— En olisi ikinä uskonut peltoherneitten maistuvan niin hyviltä!
— Täytyy oppia, poikani, vastasi kyyhkynen, — että peltoherneetkin maistuvat hyviltä, kun vain on nälkä, eikä ole muuta syömistä. Nälkä ei välitä oikuista eikä makeisista!