Se vasta oli kamala yö! Oli rankkasade, ukkonen jyrisi kamalasti ja salamat leimahtelivat, niin että oli valoisaa kuin päivällä.
Vihdoinkin aamun sarastaessa hän näki kaukaa pitkän maasuikaleen. Se oli saari keskellä merta.
Hän ponnisteli viimeiset voimansa saapuakseen sen rannalle: mutta turhaan. Aallot temmelsivät hurjana heitellen häntä sinne tänne, kuin lastua tai oljenkortta. Viimeinkin, hänen onnekseen, tuli suuri aalto, joka oli kaikkia muita rajumpi ja voimakkaampi ja heitti Pinocchion kauas saaren rannalle.
Sysäys oli niin raju, että hänen kaikki kylkiluunsa ja jäsenensä natisivat hänen pudotessaan maahan, mutta hän lohdutteli itseään sanoen:
— Tälläkin kertaa pääsin ehjin nahoin hädästä!
Vähitellen taivas kirkastui, aurinko paistoi koko terältään ja meri lepäsi tyynenä kuin peili.
Marionetti levitti vaatteensa kuivamaan auringon paisteeseen ja alkoi sitten katsella joka taholle, toivoen mahdollisesti jossain, tuolla kaukana äärettömällä ulapalla, näkevänsä isäukkonsa veneineen. Mutta vaikka hän olisi kuinka tarkkaan katsonut, hän ei nähnyt kuin taivasta ja merta ja jonkun purjeen, mutta hyvin, hyvin kaukaa, niin että nekin olivat kärpäsen kokoisia.
— Jospa edes tietäisin tämän saaren nimen! hän arveli. — Jospa edes tietäisin, asuuko tällä saarella kunnon ihmisiä, tarkoitan semmoisia ihmisiä, joiden ei ole tapana hirttää poikia lähimpään puun oksaan! Mutta keltäs sen nyt kysyisin? Eihän täällä ole ainoatakaan elävää olentoa.
Tuo ajatus, että hän oli yksinään, aivan yksinään suurella asumattomalla saarella, teki hänet niin surulliseksi, että hän oli vähällä pillahtaa itkuun. Mutta samassa hän näki suuren kalan uivan lähellä rantaa, se ui rauhallisesti omaa uraansa, koko pää vedenkalvon yläpuolella.
Marionetti ei oikein tiennyt miksi kutsuisi kalaa, mutta huusi sitten kovalla äänellä tullakseen kuulluksi: