— Entä isäni?
— Luulenpa, että tuo kauhea haikala on hänet syönyt, se joka näinä päivinä on uiskennellut näillä vesillä levittäen hävitystä ja pelkoa ympärilleen.
— Onko se haikala hyvinkin suuri? Pinocchio kysyi, pelosta vapisten.
— Suuriko! merisika jatkoi. — Saadaksesi oikean käsityksen siitä, voin sanoa sinulle, että se on suurempi viisikerroksista taloa ja sen kita on niin avara ja syvä, että siihen mahtuu kokonainen juna vetureineen päivineen.
— Voi kauhistus! Pinocchio huudahti pelästyneenä, ja puki hyvin ja kiireesti vaatteet ylleen, huutaen merisialle:
— Hyvästi, hyvästi, herra kala, anteeksi että teitä vaivasin ja tuhannen kiitosta kohteliaisuudestanne!
Viimeisiä sanoja sanoessaan hän oli jo neuvotulla tiellä ja alkoi kulkea eteenpäin nopein askelin niin kiireesti, että olisi melkein luullut hänen juoksevan. Pienemmästäkin risahduksesta hän säpsähti ja kääntyi taakseen katsomaan, peläten tuon kauhean haikalan häntä ajavan takaa, suuren kuin viisikerroksinen talo ja kokonainen juna suussa.
Kuljettuaan runsaan puolen tuntia hän saapui pieneen kylään, nimeltä "Ahkerien mehiläisten kylä". Kaduilla vilisi ihmisiä kulkien edestakaisin toimissaan: kaikki olivat työssä, jokaisella oli oma tehtävänsä. Siellä ei ollut ainoatakaan laiskuria, eikä maankiertäjää, vaikka olisi lyhdyllä etsinyt.
— Kyllä ymmärrän, tuo laiska Pinocchio sanoi heti, tämä kylä ei ole minua varten. Minua ei ole luotu työtä tekemään.
Mutta nälkä alkoi häntä vaivata, sillä kahteenkymmeneenneljään tuntiin hän ei ollut syönyt mitään, ei edes maistanut peltoherneitä.