— Tahdotteko, hyvä mies, armeliaisuudesta lahjoittaa poikaparalle viisi penniä, olen kuolemaisillani nälkään?
— Mielelläni, tule kantamaan kanssani tiiliskiviä, vastasi muurari, — niin annan sinulle en ainoastaan viisi penniä, vaan viisi kertaa viisi penniä.
— Mutta tiiliskivet ovat raskaat, Pinocchio sanoi, — enkä minä viitsi liiaksi itseäni vaivata.
— Vai niin, poikani, ellet tahdo vaivata itseäsi, niin ole sitten nälissäsi. Onneksi olkoon! Onneksi olkoon!
Noin puolen tunnin aikana kulki vielä ainakin kaksikymmentä henkeä Pinocchion ohitse ja jokaiselta hän kerjäsi pientä almua, mutta kaikki vastasivat:
— Etkö häpeä? Mene etsimään itsellesi työtä ja opi ansaitsemaan leipäsi sen sijaan että kuljeksit pitkin katuja!
Viimeksi tuli kiltti nuori vaimo kantaen kahta vesiruukkua.
— Hyvä rouva, saanko juoda pienen kulauksen vettä ruukustanne?
Pinocchio pyysi menehtymäisillään janosta.
— Juo vaan, poikaseni! hyvä vaimo sanoi ja asetti molemmat ruukut maahan.
Pinocchio joi kuin sieni ja mutisi suutaan pyyhkien: