Meeder laskeutui satulasta ja meni Brannonia kohti, pysähtyen jonkun matkan päähän hänestä, silmät kiiluen kiihkosta. Hänen ruumiinsa oli hieman eteenpäin kumarruksissa ja hänen oikea kätensä oli merkitsevästi koukussa samalla kun hänen vasen kätensä oli nyrkkiin pusertunut. Koko hänen asentonsa oli uhkaa, silmänräpäyksellistä kuolemaa tietävää.
Brannon hymyili rauhallisesti toisen leimuaville silmille eikä ollut lainkaan huomaavinaan muita ratsumiehiä.
"Sinulla on jotakin sydämelläsi, Meeder", sanoi Brannon.
"Olet kirotun oikeassa!" vastasi Meeder, ääni käheänä vihasta. "Olemme tulleet hirttämään sinut, Brannon!" Hän pysähtyi, jännittyi — aivan kuin olisi odottanut jotakin vihamielistä liikettä Brannonin puolelta. Sitä ei kuulunut. Brannonin katse oli järkkymättömän rauhallinen.
"Kait kertonet minulle, mistä syystä, Meeder?" kysyi hän rauhallisesti.
"Callahanin murhasta!" sanoi Meeder tulisesti. "Olet ollut aika ovela, saadessasi tuon Hamiltonin tytön ottamaan syyn niskoilleen ja itse luikerrellessasi alta. Mutta nyt sinä olet meidän!"
Meeder nauroi pilkallisesti.
"Olit hullu kun uskoit naista. Sen sanon sinulle ennenkuin hirtämme sinut. Heihin ei voi luottaa. Yhtenä päivänä he saattavat pitää miehestä siinä määrin, että valehtelevat pelastaakseen hänet hirttonuorasta, mutta seuraavana päivänä he ihastuvat jo toiseen!"
"Mitä sillä tarkoitat, Meeder?"
"Lörpötyksiä, Brannon", ivasi Meeder. Hän nojautui lähemmä Brannonia ja katsoi häntä suoraan silmiin. "Aiotko uskotella minulle, ettet muka ymmärrä. Minä vannon, että sinä et siinä ole onnistuva", lisäsi hän hämmästyksen ilme kasvoillaan.