"Arvatenkin tarkoitatte Les Artwellia?" sanoi mustatukkainen mies hitaasti. "Sekö se toikin teidät kaikki tähän ympärillemme? No niin. Olette siis arvanneet asian. Me aiomme hirttää hänet."
Toinen luku.
Mustatukkaisen miehen ääni oli lempeä. Mutta Josephinestä tuntui, kuin olisi tuo lempeys ollut vain pinnallista, ja että sanojen alta uhkui raudankova taipumattomuus, joka ei luvannut paljoakaan toiveita hänen välitysyrityksensä onnistumiselle.
Mutta sensijaan, että olisi hämmästynyt, tunsi Josephine outoa taistelunhalua ja katkeraa suuttumusta, joka oli kokonaan henkilökohtaista ja jolla ei ollut mitään tekemistä hänen aatteittensa kanssa, kaikkein vähimmän sen aatteen kanssa, joka alunperin oli saanut hänet sekaantumaan asiaan.
Josephine oli täydelleen unohtanut, että hän oli ryhtynyt estämään hirttämistä sen vuoksi, että se oli omavaltaista ja laitonta. Hän oli nyt vain intohimoisen harmistunut siitä taipumattomuuden sävystä, minkä hän oli ollut huomaavinaan mustatukkaisen miehen äänessä. Hän tahtoi saada hänet taipumaan! Häntä halutti astua hänen ohitseen ja vapauttaa vanki. Hän halusi näyttää hänelle, ettei hän voinut noudattaa mielihalujaan, vaikk'ei lain voima tuntunutkaan satojen mailien päässä!
Mutta hän ei kuitenkaan antautunut noitten villien, alkuperäisten mielihalujensa valtaan. Ja hän tiesi mikä peloittava vaikutus mustatukkaisen miehen silmissä oli. Jollakin erikoisella tavalla nuo silmät jäähdyttivät häntä, kehoittivat häntä olemaan tutkimatta tuon pinnallisen ystävällisyyden alla olevaa tekstiä. Hän tunsi, että jos hän yrittäisi noita alkuperäisiä mielessään pohtimia keinoja, joutuisi hän varmasti tappiolle. Ja häviötä hän ei olisi voinut kestää koko matkustajajoukon silmien edessä.
Hän näki jotakin muutakin mustatukkaisen miehen silmissä — rehellistä, rohkeaa ihailua. Lisäksi näytti tuo ihailu puhuvan. Se näytti sanovan, että Josephine oli erittäin rohkea nuori nainen, joka ei pelännyt astua joukosta esiin asettuaksensa vankia puolustamaan. Toisilla ei ollut sitä rohkeutta!
Mutta tuossa ihailussa oli myöskin ivaa. Hänen rohkeutensa oli raukeava turhaksi. Huolimatta hänen hyvästä tarkoituksestaan sekaantuessaan asiaan, olisi kuitenkin parasta, että hän painautuisi junaan ja menisi matkoihinsa.
Hän näki sen selvästi mustatukkaisen miehen silmistä. Mutta hänpä ei aikonutkaan mennä! Mustatukkainen ei saisi kerskua teräsmäisellä ystävällisyydellään. Eikä saisi myöskään hänen ihailunsa häntä luopumaan päätöksestään pelastaa ihmiselämä. Hän ei sallisi hänen tehdä murhenäytelmästä huvinäytelmää!
Hänen huomionsa miehen teräsluonteesta oli varoittanut häntä käyttämään kaiken älynsä hänen kukistamisekseen. Hän ei voinut toivoa voittavansa häntä iskemällä suoraan asiaan. Se tuottaisi hänelle varman tappion ja nöyryytyksen.