Olkoon nyt tästä kylliksi. Kaksi miestä istuivat juomaan. Vetona oli uusi hattu ja silkkinen kaulahuivi, ja sitä paitsi piti tappioon joutuneen maksaa mitä he joivat. He joivat kuin miehet, jotka olivat lujasti päättäneet kamppailla henkeen asti. Yksi muki oltta ja viinaa kutsuttiin toisensa perästä ja tyhjennettiin, ja kuitenkin pyydettiin vielä alinomaa enemmän. Alussa oli huuto ja rähinä hikisessä, kuumassa, ihmisiä ylön täyteen tungetussa huoneessa, joka sitä paitsi oli vielä täynnä pahaa tupakan savua, väkiviinan katkua ja muita pilautuneita höyryjä; mutta muutamat rähiseväisimmät tunsivat, katsellessaan näitä kahta kilpailijaa ja huomattuaan heidän rohkean muotonsa, kummallisen pelon; tuskan tunnen saastutti heidät ja he menivät pois eikä enää palanneet takaisin. Toiset täyttivät piippunsa kerta kerran perään ja menivät yhä likemmäs pöytää, jossa tuota alentavaa kilpailua pidettiin; ja vihdoin vallitsi kauhistuksen hiljaisuus, jonka ainoasti keskeytti erotuomarin ääni, kun hän huusi isännälle: "Tyhjät, molemmat mukit tyhjät, lisää tänne!" Vihdoin päästi yksi katsojista semmoisen huudon, joka säikäytti koko seuran. Hän oli innokkaasti seurannut sitä kauheata taistelua, katsoen milloin yhteen, milloin toiseen, kunnes vihdoin hänen silmänsä pysähtyivät kääntymättä Tommi Gultoniin. Tämä oli juuri tyhjentänyt mukinsa ja saanut sen jälleen täyteen; taas ojensi hän kätensä, tavoitteli korvaa ja haparoitsi sitä käsimielin — äkkiä mullistuivat hänen silmänsä ulos- ja sisäänpäin, niin että ainoasti valkuainen näkyi, leuka vaipui rintaa vasten — kieli riippui ulkona suusta — muoto muuttui mustaksi — ja seuraavana silmänräpäyksenä kaatui hän takaperin — kuolleena!

Katalan ruumis makasi suorana samalla pöydällä, jossa hän vähää ennen istui niin uhallisena, ylpeänä ja tyhmänröykkeänä.

Tämä oli kamala näytelmä, ja kaikki läsnä-oliat suuresti kauhistuivat — kaikki paitsi yksi ja se oli Richard Norman. Hän näytti ymmärtävän että hän oli vedon voittanut, mutta tämän ainoan hän vaan käsitti, kun hänen vastustajansa kaatui pöydästä. Hän nousi ylös paikaltansa ja kävi nauraen ja räyhäten ympäri huonetta. Hän ei huolinut kuulla niitä kokeita, joilla häntä koetettiin rauhoittaa ja saattaa käsittämään sitä kauheata tapausta, joka oli tapahtunut. "Hurraa, hurraa!" kirkui hän, heiluttaen käsiänsä; "tule sisälle, tule sisälle, Jooseppi, missä sinä olet — missä sinä olet, poika?" — huusi hän, katsellen sitä miestä, joka oli mennyt vaimoansa tapaamaan ja nyt palasi. "Sinä sanoit tulevasi tänne, nähdäksesi toisen meistä kaatuvan, ja sinä tulet juuri parhaasen aikaan. Minä voitin, näetkös Jooseppi. Minä voitin vedon". Muutamat miehet kokivat taas häntä hiljentää, mutta hän teki väkivaltaa ja löi heitä vimmassa, räyhäten täyttä kurkkua.

Nyt puuttui isäntäkin asiaan. Jo ennen, niinkun hyvin ymmärrettävä on, oli hänet lyönyt kauhistuksen halvaus tästä alhaisesta kilpailusta, jonka hän turhan voiton tähden salli tapahtua huoneessaan.

Meteli, jonka Richardin rähinä ja suuri huuto synnytti, lisäsi nyt hänen kauhistustansa. Hän alkoi vimmassaan puhua itsensä ja paikan maineesta, mutta vihdoin teki hän itsestänsä ja huoneestansa puhumista viisaammin — hän sai kaksi väkevintä vierasta tarttumaan hulluun juomariin ja väkisin taluttamaan hänet asuntoonsa, ja kun jälleen oli hiljaisuus huoneessa, lähetti hän noutamaan vallesmannia.

Laillisella ajalla pidettiin tutkinto Tommi Gultonin kuolemasta, ja
Richard Norman luonnollisesti pyydettiin läsnä-oliaksi.

Mutta tämä oli mahdoton asia. Hän makasi vuoteellansa juontihulluutensa kaikkein kauhujen uhrina. Tohtori oli käynyt hänen luonansa ja lääkkeillänsä oli hän saanut asettumaan onnettoman hurjan raivon; mutta vaikka hän makasi hiljaisena, oli hän kuitenkin sekaisin. Hänen ystävällinen langottarensa ja ne kunnialliset ihmiset, joiden luona hän asui, istuivat vuorotellen Richardin huoneessa, sillä tohtori oli selvästi sanonut, ettei häntä saisi jättää yksikseen ainoaksi hetkiseksikään.

Richard Norman'in ja Tommi Gultonin kuolettava kilpataistelu tapahtui eräänä torstaipäivänä. Kaksi seuraavata päivää ja yötä makasi Richard avutonna ja melkein tunnotonna sängyssään; välistä näytti heikko ymmärryksen sarastus leimahtelevan, mutta se oli niinkun valkeus sotisi pilvistä taivasta vastaan; jos aurinko hetkiseksi tulee näkyviin, niin tekee se vaan tämän kätkeytyäksensä yhtä paksujen pilvien alle kuin ennenkin. Hän katsoi Margaretaan, tunsi hänen ja puhui hänen kanssansa; vaan seuraavassa silmänräpäyksessä luuli hän sen Mariaksi, ja puhui katkonaisesti siitä ajasta, jolloin heidän edellinen pastorinsa tavallisesti kävi heidän luonansa. Hän näki Enokin istuvan sängyn vieressä ja lukevan pipliaa, sekä puhutteli häntä pastoriksi, sanoen päättäneensä lakata juomasta, ja rupeavansa käymään kirkossa säännöllisesti vaimonensa ja lapsinensa. Hetkisen kuluttua luuli hän olevansa "viheriässä käärmeessä" vanhain juomaveikkojensa seassa ja puhui niiden ja talonväen kanssa. "Kuinkas rouva Jones jaksaa, ja kuinka ukko tänään voipi? Siellä on hyvin kylmä vai kuinka, mutta teillä on kaunis takkavalkea täällä. — Mitäs minä tahtoisin? — Minä luulen, ettei juomatilkka haittaisi, puolituoppinen tai semmoinen. — No niin, lyö pisara viinaa sekaan, että se karkoittaa kylmän pois, niinkun te sanotte. — Kuinkas sinun laitasi on, Heikki? Oletkos tullut tänne kurkkuasi kostuttamaan? Ah, poika, kotiin tultuasi saat sinä taas tarpeeksesi; sinun akkasi ei olekaan niin kärsivällinen, kuin minun Mariani. — Pastori tulee tuolla ulkona! Kukas siitä välittää? Hän ei tule tänne, ja jos hän tulisikin, niin ei hänellä ole mitään oikeutta pistää nokkaansa minun asioihini. Tämä on vapauden asunto, vai kuinka, rouva Jones?" Ja sitte nauroi hän puoliääneensä.

Toisen kerran heräsi hän taas ruikuttaen ja mutisten itseksensä: "Poissa, niin, hän on kuollut, hän on poissa — sen minä tiesin silloin, kun näin hänen pensas-aidasta tulevan — sen valkean, valkean kummituksen. Minä en voinut mennä sen ohitse, ja se tuli ja katsoi minuun, ja se oli Maria; ja minun kotiin tultuani makasi hän sängyssä ja oli kuolemaisillaan, kuolemaisillaan pois minulta. - Minä olin hänen murhaajansa, sanoi pastori, ja siinä hän oli oikeassa. Mutta hän ei sanonut koskaan kovaa sanaa, ja hän hymyili minulle niin suloisesti viimeisellä hetkellänsä".

Näin meni kaksi päivää ja kaksi yötä. Vihdoin näytti houraus asettuvan, ja hän vaipui rauhalliseen uneen. Sunnuntai-iltana heräsi hän selvänä, vaan ei vahvempana. Hänen ymmärryksensä oli taas selvä, mutta hänen ruumiinsa oli ylön väsynyt. Tohtori istui sängyn vieressä, koettaen kädellään hänen suonentykytystään. "Mikä nyt on", sanoi hän, katsoen tohtori S:ään muutaman silmänräpäyksen, "miksi minä tässä makaan? Ja miksi on tohtori täällä? Olenko minä ollut kipeänä?"