Eikö he olleet onnelliset? Maria toivoi saavansa sanoa itsellensä, että he olivat onnelliset. Hänen iloisa luonteensa lievitti välistä toivon hohteen, kirkkaan kuin vesikaaren, tulevaisuuteen; mutta hohde hävisi useimmiten yhtä pian kun se oli tullutkin, sillä hänen järkensä näytti hänelle, kuinka heikolla perustuksella se oli. Hän tunsi, vaikkei hän sitä edes itsellensäkään tahtonut tunnustaa, että hänen miehensä oli epävakainen kuin laine. Toisinaan kuunteli tämä hänen vakaisia sanojansa väsyneellä tahi hyvänluontoisesti välinpitämättömällä mielellä. Vähemmän tarkat silmät kuin takkaan vaimon ei kentiesi olis huomanneet tätä, mutta rakkaus ei Mariaa aina soaisnut.
* * * * *
Vuosi oli kulunut. Richard oli vaarallisesti kipeä. Maria istui vaaleana ja surren hänen vuoteensa vieressä, sydän täynnä murhetta ja levottomuutta. Kaikki toivo oli loppunut, ja vaikka hänen oli kauhea ajatella, että hän miehensä menettäisi, ei kuitenkaan tämä ollut mitään sen tunteen suhteen, ettei hän olisi valmis kuolemaan, ettei hän ollut antanut itseänsä Kristukselle, vaan että hänen täytyisi kuolla synneissänsä, eikä siis voisi kohdata Jumalaansa ilolla.
Meidän ei tarvitse tässä huolia niistä seikoista, joiden voimalla Richard oli langennut eli oikeammin vähitellen vajonnut syvemmälle ja syvemmälle synnin mutaan. Se on vanha ja kyllin tunnettu kertomus — näkö, jonka liian usein saamme nähdä; mutta mikä erittäinkin teki hänen tilansa pahaksi, että hän oli lähtenyt syntisten tielle, nähden avoimin silmin sekä vaaran että synnin. Hänen tietonsa jumalallisista totuuksista oli nyt selvempi, hänen käsityksensä Jumalan hyvyydestä oli puhtaampi, kuin hänen viimein tapahtuneessa katkerassa kokemuksessansa. Hän osasi puhua, puhua hyvin uskonnosta, hän tunsi monta raamatun paikkaa, hän ymmärsi sekä ristiinnaulitun Vapahtajan tarpeen, että ne vaatimukset, jotka tämä hänelle oli asettanut, mutta ei hän ollut vielä tosiaan antanut sydäntänsä eikä luottamustansa Hänelle, eikä siis myös koskaan toden teolla päättänyt Jumalan avulla syntiä hyljätä. Yksi asia on tietää, että meidän on se tekeminen, ja toinen asia on uskossa valvovaisuudella ja rukouksella sekä vakaisella ja kestävällä kilvoituksella sydämestä, sielusta ja koko tahtomme voimasta Jumalan avulla sitä tehdä. Me kerromme uudelleen, että semmoinen tapaus kuin hänen ei ole harvinainen; monta samanlaista olemme nähneet. Hän rakasti syntejänsä, eikä hänellä ollut ollenkaan antaa rakkautta lempeälle, anteeksi-antavalle Jesukselle, joka kuoli syntisten edestä, ja siten antautui hän vähitellen himoovaisen sydämensä viettelyksille ja kiusaajan hyökkäyksille, jonka harrastus on aina kuvata helvetin tietä onnellisimmaksi tieksi. Hän oli tullut laiskaksi ja huolimattomaksi ammatissaan, niin että eräs toinen seppä, joka huomasi, että kylässä voisi saada työtä rakensi pajan lähelle hänen pajaansa. Richardin entiset tuttavat eivät kuitenkaan olisi hänestä luopuneet, jos he eivät olisi niin usein tavanneet pajassa ainoasti oppipojan, jolla oli tuskin tulta ahjossa, samalla kun mestari itse istui ravintolassa, taikka jos hän oli pajassakin, niin oli hän puolihumalassa, ja oli vihainen ja hävytön, kun he valittivat hänen leväperäisyyttään. Pian eivät he huolineet tuhlata aikaa häntä odottaessaan, vaan menivät hevosinensa ja työmiehinensä uuden sepän luokse, joka, vaikkei ollut niin taitava kuin Richard, oli kuitenkin selvä ja ahkera sekä kiitollinen ja kohtelias.
Maria kärsi nämä koetukset hyvin nöyrästi; hän rukoili, hän kartti, ettei hän suuttuisi, ja vartioitsi huuliansa. Hän ei koskaan lausunut nuhdesanaa, hän ei torunut häntä koskaan hänen humalassa ollessaan eikä edes puhunutkaan hänen kanssansa paitsi hillitäksensä ja rauhoittaaksensa häntä. Hän elätti itseänsä neulomisella ja vaatteiden pesulla ja istui puoliyöhön neuloen, saadaksensa nousta aamulla varhain neulomiansa pesemään. Hän tukki korvansa kylän juorukielille, jotka välistä teeskennellyllä osan-ottavaisuudella juttelivat hänelle uusia kertomuksia hänen miehensä irstaisuudesta. Hän ei ottanut osaa heidän valituksiinsa hänen ylöllisyydestänsä; hän ei suonut yhtään pahaa sanaa lausuttavan hänestä hänen läsnä-ollessansa. "Olenhan minä hänen vaimonsa", sanoi hän totisesti vaikka vapisevalla äänellä ja kyynelsilmin, "ja minun pitää olla viimeinen vikain näkiä miehessäni, enkä voi sallia muidenkaan hänestä kuulteni pahaa puhuvan".
* * * * *
Kova koetus oli Richardille se, että hän näki uuden pajan avattavan ja vetävän työn teettäjät puoleensa. Hän tuli raivoon, kun vaan kuuli kilpailiansa nimeä mainittavan, ja kävi nyt entistä useammin ravintolassa, jossa niin kova-äänisesti ja kiivaasti kiroili toista seppää ja hänen tuttaviansa, että 'viheriän käärmeen' emäntä, koska tämä päälliseksi ei enää otoksiansa rehellisesti maksanut, alkoi pitää häntä kiusallisena vieraana, ja huusi toisinaan miestänsä, joka otti Richardin olkapäistä kiini ja paiskasi ulos.
Mutta keskellä syntijuoksuansa tuli hän äkkiä seisotetuksi. Hän sai kuumetaudin ja makasi avutonna ja heikkona sairasvuoteellansa. Tohtori kävi siellä ja selitti sen olevan varsin arveluttavan hermokuumeen. Hän alkoi puhua sekaisin, vaan oli kuitenkin siksi tunnossaan, että pyysi pastoria luoksensa hakemaan. Hän tuli, vaan tapasi Richardia täydellisessä houraustilassa, kykenemätönnä käsittämään sitä rukousta, jonka hän murheellisen vaimoraukan kanssa yhdessä sairaan sängyn viereltä korkeuteen lähetti. Kuume paheni, ja tohtorilla ei ollut enää ensinkään toivoa hänen pelastuksestansa. Mutta hänen vaimonsa ja pastorin hartaat rukoukset, ettei häntä temmattaisi pois synneissänsä, tulivat kuulluiksi. Odottamatta nukkui hän sairauden kovinna ollessa, ja siitä hetkestä alkoi hän tulla paremmaksi.
Pastori tapasi hänen kerran eräänä kevätaamuna huoneensa ikkunassa istumassa. Muutamat viikot olivat matkaan-saattaneet suuren muutoksen Richardissa. Hänen ennen niin voimakas olentonsa oli laihtunut, niin ettei hänessä ollut, niinkun sanotaan, muuta kuin luu ja nahka; hänellä ei ollut enemmän voimaa kuin pienellä lapsella. Kyyneleet — ja ne näyttivät olevan totisen syntein katumuksen vaikuttamat — juoksivat kuitenkin pitkin hänen vaipuneita kasvojansa, ja tuskin kuultavalla äänellä pyysi hän opettajaansa rukoilemaan hänen edestänsä, että Jumala antaisi hänelle anteeksi ja loisi hänelle uuden sydämen sekä opettaisi häntä elämään uutta elämää.
Koko hänen tapansa osoitti nöyryyttä ja syvää vakaisuutta. "Mihin surkeuteen olenkaan syösnyt itseni", sanoi hän; "mutta ah, eikö Jumala ole hyvä minua kohtaan! Hän pysähdytti minut syntijuoksussani ja nöyryytti minua, mutta Hän ei ole minua lopettanut eikä poisheittänyt. Hän antaa minulle katumus-aikaa, ja jos minä vielä joskus saan terveyteni ja voimani jälleen, niin saa pastori ja kaikki ihmiset nähdä, kuinka toisenlaiseksi minun elämäni pitää tulla. Kuinka kauheasti olenkaan väärinkäyttänyt Hänen armolahjansa! Kuinka kurja olen ollutkaan siivolle vaimolleni, kuinka huolimaton isä lapsilleni, kuinka viheliäiseksi olen tehnyt kodin heille! Mutta siitä täytyy ja pitää tulla muutos. Minä olen laiminlyönyt Jumalan sanan harjoituksen, ei meillä ole ollut kotohartautta; mutta minä koetan tulla uudeksi ihmiseksi. Vaimoni pitää tulla onnelliseksi jälleen; minä annan lapsilleni hyvän esimerkin".