Rautakanki ja kuinka viimein kävi : tosikertomus

by Charles B. Tayler

"Me rukoilemme", sanoi pastori, "että Jumala soisi sinulle armonsa, jotta voisit antaa itsesi uskossa Kristukselle Vapahtajallesi, ja että voisit pitää tehdyn päätöksesi. Minä en epäile sinusta, ystäväni; toivon sinun puhuvan totta. Tosi on, mitä sanot, että Jumala on nöyryyttänyt sinua. Toivon, että tämä saattaisi sinut ajattelemaan, ja opettaisi sinut tuntemaan itsesi syntiseksi sekä johdattaisi sinut etsimään anteeksi-antamusta Kristuksessa. Iloinen olen nähdessäni sinut nöyryytettynä, ja minä menettelen rehellisesti ja uskollisesti sinua kohtaan. Sanani voivat olla karvaat sinulle, vaan minä en saa kieltäytyä tekemästä asemaasi sinulle itsellesi selväksi. Sinä olet suuri syntinen, ja sinun pitää kiiruhtaa Jesuksen tykö etsimään apua ja anteeksi-antamista Hänen tähtensä". Sitte puhui hän hänen kanssansa siitä verestä, "joka puhdistaa kaikista synneistä", ja jota elävällä uskolla vastaan-ottamatta ei synnin suru eikä synnintunnustus mitään hyödytä. Hän avasi pipliansa ja näytti Richardille muutamia sen lauseita, joissa suuresta ja kauan luvatusta Messisiaasta puhutaan kärsivänä Vapahtajana. Hän koki selittää hänelle, että Kristuksen täytyi kärsiä, koska sovinto-uhri oli välttämätön; kuinka koko piplia näyttää, niinkun Johannes Kastaja, osoittavan Kristusta semmoisena "Jumalan karitsana, joka poisottaa maailman synnit"; sillä Hänen kallistetun päänsä päälle on Herra Jumala laskenut kaikki meidän syntimme. Hän koki sitten näyttää hänelle, että meidän, saadaksemme jonkinmoisen kuvan synnin hirmuisuudesta, on katsominen Kristuksen kärsimiseen; sillä se kauhea kosto, jonka Jumalan vanhurskaus ja pyhyys vaati, on voimallisin todistus synnin sanomattomasti hirmuisesta saastaisuudesta Herran edessä.

"Ja nyt kysyn sinulta, Richard", lisäsi hän, "oletkos tähän asti oikein uskonut tähän rakkaasen Vapahtajaan? Oletko uskossa vastaan-ottanut Hänet? Jos et sitä ole tehnyt, niin en ihmettele, ettet koskaan vielä ole nähnyt syntiä oikeassa valossaan tahi voinut käsittää, että sinulla on Herrassa Jesuksessa pelastaja synnistä ja ijankaikkisesta vihasta vapahtaja".

He laskeusivat nyt yhdessä polvillensa. ja pastori rukoili anteeksi-antamista ja armoa, ja ylisti armollista Jumalaa siitä laupeudesta ja pitkämielisyydestä, jota Hän oli siinä osoittanut, että oli vielä säästänyt ihmistä, joka niin kauan oli vaan "maata turmellut". Kun taas nousivat ylös, ja pastori näki Richardin vakaisen muodon ja kuumat kyyneleet, jotka täyttivät hänen silmänsä, kun hän vastasi opettajansa lämmintä kädenpuristusta, heräsi hänessä iloinen toivo, että sairaan sydän viimeinkin oli saanut vakaisen vaikutuksen lunastuksen tärkeydestä. Hän huomasi nyt, mietti hän, ensi kerran Richard Norman'issa totisen merkin siitä surusta, joka on tie elämään.

Päivää jälkeen meni pastori jälleen sinne. Maria tuli häntä vastaan säihkyvin kasvoin. Hänen miehensä oli paljoa parempi, sanoi hän. Hän taisi nyt maata ja vähän syödäkin; juuri nyt oli hän nukkunut, ja vahinko olisi herättää häntä; mutta hän oli varma siitä, että hän pahastuisi, saatuansa kuulla pastorin olleen siellä, eikä hän saisi tavata häntä, ja Maria sanoi myös, että hänen miehensä näytti peräti muuttuneen. Hänen silmänsä tulivat täyteen kyyneleitä puhuessaan hänen nöyrästä, kiitollisesta mielentilastaan ja hänen rakkaudestaan häneen ja lapsiin.

Muutamia päiviä jälkeenpäin tapasi pastori Richardin iloisassa puutarhassa. Ihana oli päivä, ja virvoittava, raitis ilma, sanoi hän, oli tehnyt hänelle enemmän hyvää, kuin kaikki hänen nauttimansa lääkkeet. Tohtori oli sanonut hänelle, ettei hänen enää tarvitse sinne tulla, ja että hän saisi ottaa yllensä päällystakkinsa, ja kävellä edestakaisin puutarhassa; ja siellä kävi hän nyt, nauttien puutarhan hyvää tuoksua, jossa syreenit, hajuorvokit ja kultalakat olivat täydessä kauneudessaan, ja tiklivarpuset lauloivat, tehden pesäänsä makuukammarin ikkunaa vastapäätä seisovaan perunapuuhun. Avonaisessa ikkunassa istui hellä puoliso ja katsoi välistä työstänsä, nähdäksensä häntä ja muistuttaaksensa hänelle, mitä tohtori oli sanonut, ettei hän saisi olla kerrallaan niin kauan ulkona, jotta väsyisi, vaan että hän tulisi välistä sisälle lepäämään ja menisi sitte jälleen sinne.

Hän nousi ylös, nähtyänsä puutarhassa pastorin miehensä luona, ja meni ulos tapaamaan häntä. Hedelmäpuut olivat nyt juuri täydessä kukassa ja oksat olivat puetetut hienoilla valkeilla kukilla. He puhuivat kukista, ja Richard sanoi, ettei hän ollut koskaan nähnyt niin paljon kukkia eikä niin runsasta toivoa hedelmistä, jos ilma saisi kauniina pysyä.

"Pankaamme mieleemme, mitä Jumala tahtoo meille tällä opettaa", sanoi pastori vakaisesti; "kukat putoavat pian jalkainne juureen: kukat kuvailevat jumalisen elämän toiveita. Sinusta, ystäväni, on minulla suuri syy toivoa, mutta minä toivon, että sama Jumala, joka luojana antaa kukalle armon tehdä hedelmän, sekä kehittää ja saattaa tämän hedelmän kypseksi, antaisi armon Jumalana myös niiden toiveiden kukkien ja lupausten, joita sinussa nyt näkyy, hedelmiä tehdä sekä kasvattaa, ravita ja kehittää niitä. Mutta muista, Richard, että hedelmä ei aina seuraa kukkaa".

Paljon näkyikin Richardissa toivottavaa. Hänen sydämensä tuntui olevan syvästi liikutettu; hänen katumuksensa näytti olevan totinen. Hän oli eli näytti olevan perinpohjin nöyryytetty; ja se on hyvä merkki, kun ihminen, joka luottaa itsehensä, nöyrtyy. Hänen nöyryytensä tuli koetukseen. Jakob Burnet, joka oli rakentanut toisen pajan ja kohteliaisuudellaan ja uutteruudellaan voittanut puoleensa Richardin entiset ja tämän laiminlyömät asiamiehet, tarvitsi apulaista, ja Richard meni hänen luoksensa paikkaa hakemaan, julkisesti tunnustaen, kuinka paha ja suuttunut hän oli ennen hänelle ollut.

Jakob Burnet oli lempeäsydäminen, vanha perheetön mies. Hän mielistyi niin Richardin käytökseen, että hän otti hänet palvelukseensa isommalla palkalla, kuin hän ensin oli aikonut, ja lupasi, että jos hän pysyisi paikallansa siivosti vuoden, rupeaisi hän yhdistykseen hänen kanssansa. Kaikki päättivät yksimielisesti, että Richard oli täydellisesti muuttunut; ei koskaan hän ollut miettiväisempi ja ahkerampi, hän teki työtä iloisesti ja oli niin tyytyväinen ja kärsivällinen, vaikka hän oli tullut mestarista kisälliksi, että nekin, joilla oli pahimpia aavistuksia, alkoivat toivoa parasta. Hän näytti kapakan tykkänään hyljänneen eikä ollut kuulevinaankaan, kun entiset toverinsa kokivat häntä sinne saada.

Puoli koetusvuotta oli kulunut ja Richard oli olemistaan paikallansa. Mutta silloin tapahtui, että "viheriän käärmeen" isäntä tuli sinne hevostansa kengityttämään ja neuvottelemaan Burnetin kanssa erään rautaisen portin tekemisestä hänen puutarhaansa. Hän tapasi Richardin yksinään pajassa. Hevosen kengitettyä alkoivat he puhua portista, ja silloin päättivät he olevan välttämätöntä olla paikalla ja ottaa mitta, jonka mukaan voisi tehdä juuri semmoisen portin kuin tahdottiin. "Sinulla ei voi olla niin hyvää silmämittaa", sanoi hän, "ja vaikkei olisi oikein pyytää sinua minun luokseni, sen päätöksen mukaan kun olet tehnyt, niin luulen sinussa kyllä olevan miestä, ettäs tulet puutarhaan mitan ottamaan, vaan et mene edemmäs, ellet itse tahdo".