Sitäpaitsi tiedämme, että vaikutustamme määrää henkinen voimamme ja lisäksi hyväntahtoisuutemme ja vilpittömyytemme. On siis luonnollista, että se voi vaihdella riippuen kaikista näistä eri tekijöistä. Me emme ole aina yhtä vilpittömät, ja jos vilpittömyytemme määrä vähenee, vähenee samalla toimintakykymmekin. Me emme ole aina yhtä hyväntahtoiset, ja kun emme rakasta, emme kykene yhtä voimakkaaseen toimintaankaan. Vihdoin on huomattava, että voimammekin on vaihteluiden alainen. Siinäkin tapauksessa, että luotamme erittäin varmasti itseemme omalla alueellamme, voi esiintyä tilanteita, joihin emme ole varautuneet ja joissa tunnemme itsemme avuttomiksi kuin pienet lapset. Omphalen jalkojen edessä Herkules kadottaa yhtäkkiä kaikki voimansa.
Henkilö vaikuttaa valtavasti toiseen, mutta on vastustelematta kolmannen vaikutuksen alainen. Persoonallista vaikutusta ei saakaan pitää mahtina, joka kuuluu joillekin määrätyille henkilöille heidän erioikeutenansa toisten kykenemättä sitä milloinkaan saavuttamaan. Meissä on jokaisessa sitä jokin määrä, ja me voimme kehitellä sitä kykyjemme mukaan.
On olemassa sellaisen vaikutuksen alinomaisia ja jokapäiväisiä muotoja: vanhempien vaikutus lapsiin, vanhemman vaikutus nuorempaan, ystävän vaikutus ystävään. Korkeammilla tasoilla havaitaan vielä varsin usein sellaista vaikutusta, kumminkin epäsäännöllisempää ja suuremmassa määrässä persoonallisuudesta riippuvaa. Niin vaikuttaa kasvattaja oppilaaseen, päällikkö alempaan virkamieheen, pappi uskovaiseen, kansanjohtaja suuriin joukkoihin. Jokainen on epäilemättä joutunut myös joko antajana tai vastaanottajana kokemaan sielun toiselle suomaa apua. Se voi olla laadultaan arkipäiväistä, mutta voi myös muodostua erääksi persoonallisen vaikutuksen harvinaiseksi ja puhtaaksi muodoksi.
* * * * *
Eikö neroa voida pitää persoonallisen vaikutuksen korkeimpana asteena? Vaikka emme oikeastaan ole vielä ehtineet teosta arvostella, vaikka olemme pahassa pulassa, jos tulee mainita vaikutelman perusteita, olemme kuitenkin jo sen lumoissa, tunnemme voiman, joka ottaa meidät valtoihinsa. Sellaisessa tapauksessa puhumme nerosta.
Se, mitä muuten nerosta tiedämme, mitä havaitsemme sitä analysoidessamme, sointuu varsin hyvin tähän katsomukseen. Onhan nero ensinnäkin kutsumus, kaikkivaltias vietti ja intohimoinen vaisto. Se on persoonallisuutta, vallitseva luontumus suuntaa koko olennon elämää ehdottomasti määrätylle taholle; se on vihdoin hengen kiinteätä keskittymistä siihen suuntaan, joka kokoo kaikki voimat: toiselle musiikkia, toiselle kemiaa. Nero omistaa (kuten jo ylempänä näimme) mitä korkeimmassa määrässä edellytykset siihen henkiseen voimaan, jonka spontaanista säteilyä persoonallinen vaikutus on.
Samalla käy toisaalta ymmärrettäväksi, minkätähden nero, omaa laatuansa noudattaen, mielellään rajoittuu omaan olokehäänsä. Usein jää sille kerrassaan vieraaksi kaikki, mikä sijaitsee jyrkän rajaviivan toisella puolella. Juuri nerokkaat henkilöt arvostelevat toisiaan väärin mitä perusteellisimmin. Hugo ei ymmärrä Racinea, Toistoille ovat Shakespeare ja Wagner kerrassaan käsittämättömät. Sellainen luonnollinen rajoitus on neron heikkous, hänen panssarinsa tuottama haitta. Siitä johtuu, että hänen vaikutuksensa ihmiskuntaan on epätasainen ja epävakainen. On kuitenkin ajateltavissa, että nerokas henkilö, joka tuntee tämän luonnollisen puutoksensa, sen korjaa, varsinkin siinä tapauksessa, ettei kysymyksessä ole ylen impulsiivinen, vaan melkoisessa määrässä älyllinen nerokkuus. Tietoisemman keskittymisen varassa hän voi lähennellä sitä universaalisuuden ihannetta, joka oli ominainen renessanssin suurille hengille ja väikkyi Goethenkin mielessä. Silloin nero tosiaankin saavuttaa täyden vaikutusvoimansa.
Nerollisuuden eri muodot eivät muuten vaikuta yhtäläisesti. Pelkän tiedemiehen työ voi merkitä erinomaisen paljon, mutta hänen persoonallisuutensa häipyy työn taakse; suuren taiteilijan persoonallisempi ja samalla voimakkaammin tunne-elämään vetoova työ sitävastoin saa aikaan persoonallisempia värähtelyjä. Toisaalta on, kuten jo näimme, kuitenkin suotavaa, että taiteilijan nero on laadultaan melkoisessa määrässä älyperäistä, jos toivotaan sen saavuttavan suurempaa yleispätevyyttä. Hänen ei myöskään pidä sulkeutua siihen norsunluiseen torniin, jolla on nimenä »taide taiteen vuoksi», vaan tulee säilyttää inhimillinen myötätuntonsa. Olennaisesti myötätunnosta ja toimivasta hyvyydestä muodostunut nerollisuus on ollut suurten uskonnonperustajien erikoispiirteenä, ja he ovat kieltämättä vaikuttaneet kaikkein voimallisimmin. Kirjailijan neroa voi toisinaan ruokkia samanlainen lähde, ja silloin se säteilee voimaansa tavallista väkevämmin: lähin esimerkki on Tolstoi.
On ainakin varmaa, että persoonallinen vaikutus johtuu ihmisen olemuksen syvimmistä voimista. Me emme voi hankkia sitä omaksemme viljelemällä sitä; meidän tulee sen saavuttamiseksi viljellä itseämme. Siihen voidaan vielä suuremmalla syyllä sovittaa Stuart Millin lausuma onnesta: ainoa keino sen saavuttamiseksi on olla sitä etsimättä.
Viiteselitykset: