Tässä luvussa käsittelemämme eri tosiasia-ryhmät näyttävät siis mielestäni niin selvästi julistavan kaikkien noiden lukemattomien maapalloa kansoittavien lajien, sukujen ja heimojen polveutuvan kunkin omassa luokassaan tai ryhmässään yhteisistä vanhemmista, että empimättä omaksuisin tämän käsityskannan, vaikkeivät mitkään muut tosiasiat ja todisteet sitä tukisikaan.
XV LUKU.
JÄLKIKATSAUS JA LOPPU.
Jälkikatsaus luonnollisen valinnan teoriaa vastaan tehtyihin vastaväitteisiin. — Jälkikatsaus teoriaa tukeviin yleisiin ja erikoisiin asianhaaroihin. — Syyt siihen, miksi yleisesti arvellaan lajien olevan muuttumattomia. — Kuinka laajalle luonnollisen valinnan teoria on ulotettavissa. — Kuinka sen omaksuminen vaikuttaa luonnonhistorialliseen tutkimukseen. — Loppuhuomautuksia.
Koska koko teoksemme muodostaa yhden ainoan pitkän todistelun, lienee lukijalle mieluisaa, jos lyhyesti kertaamme teoksessamme esitetyt tosiasiat ja päätelmät.
Kieltämättä voidaan polveutumisteoriaa vastaan, jonka mukaan lajit ovat toisintuneet muuntelun ja luonnollisen valinnan vaikutuksesta, esittää monia painavia vastaväitteitä. Olen koettanut antaa niille täyden arvonsa. Ensi katsannolla ei mikään tunnu vähemmän uskottavalta, kuin että monimutkaiset elimet ja vaistot ovat kehittyneet, ei ihmisjärkeä korkeampien, joskin sen kanssa analogisten voimien vaikutuksesta, vaan lukemattomista vähä vähältä karttuneista muunteluista, joista jokainen on yksilölle edullinen. Mutta vaikka tämä vaikeus näyttääkin meistä voittamattomalta, ei sitä kuitenkaan voi pitää todellisena, jos hyväksymme seuraavat esilauseet: että kaikki elimistön osat ja vaistot osottavat ainakin yksilöllisiä eroavaisuuksia; että on taistelu olemassaolosta, joka johtaa hyödyllisten rakenteen- tai vaistonmuunteluiden säilymiseen; ja lopuksi, että jokaisessa elimessä on voinut ilmetä eri täydellisyysasteita, joista jokainen on ollut tavallaan hyödyllinen. Näiden esilauseiden paikkansapitäväisyyttä ei minun nähdäkseni voida kieltää.
On epäilemättä äärettömän vaikeata lausua minkäänlaisia arveluitakaan siitä, minkä siirtymäasteiden kautta useat rakennelmat ovat kehittyneet täydellisiksi, varsinkin kun on kysymys pirstoutuneista ja harvalukuisista eliöryhmistä, joissa sukupuuttoon kuoleminen on ollut suuri. Mutta me näemme luonnossa niin monia omituisia siirtymäasteita, että meidän on oltava erittäin varovaisia väittäessämme, ettei jokin elin tai vaisto tai kokonainen rakennelma ole voinut kehittyä nykyiseen muotoonsa useiden siirtymäasteiden kautta. On myönnettävä, että on olemassa erikoisen vaikeita tapauksia, jotka puhuvat luonnollisen valinnan teoriaa vastaan. Yksi huomattavimpia tapauksia on se, että samassa muurahaisyhteiskunnassa on kaksi tai kolme selvästi toisistaan eroavaa työmuurahaisten eli hedelmättömien naaraiden muodostamaa kastia. Olen kuitenkin koettanut osottaa, kuinka nämä vaikeudet ovat voitettavissa.
Mitä siihen seikkaan tulee, että lajit ensi kertaa toistensa kanssa risteytyessään ovat miltei yleisesti hedelmättömiä, kun taas muunnokset, muodostaen tässä suhteessa merkillisen vastakohdan, miltei yleisesti ovat hedelmällisiä, täytyy minun viitata yhdeksännen luvun lopussa esitettyihin tosiasioihin. Nämä tosiasiat näyttävät minusta eittämättömästi osottavan, ettei hedelmättömyys ole mikään erikoinen lajeille annettu ominaisuus, yhtä vähän kuin se, että kahta eri puulajia ei aina voi oksastaa toisiinsa, vaan on hedelmättömyys seuraus risteytyneiden lajien siitoselimistöön rajottuvista eroavaisuuksista. Havaitsemme tämän todeksi siitä suunnattomasta eroavaisuudesta, joka ilmenee risteytettäessä kahta eri lajia vastavuoroisesti, s.o. käyttäen toista lajia ensin isänä ja sitten äitinä. Dimorfisten ja trimorfisten kasvien tarjoama analogia vie meidät ilmeisesti samaan johtopäätökseen, sillä muotojen "väärästä" yhtymisestä syntyy vain vähän tai ei ensinkään siemeniä ja jälkeläiset ovat enemmän tai vähemmän hedelmättömiä; ja kumminkin nämä muodot kuuluvat epäämättömästi samaan lajiin eivätkä eroa toisistaan muuten kuin siitoselimiltään ja näiden toiminnalta.
Vaikka monet kirjailijat ovat väittäneet risteytyneiden muunnosten ja näiden sekarotuisten jälkeläisten yleisesti olevan hedelmällisiä, emme voi enää pitää tätä väitettä täysin oikeana sen jälkeen kun sellaiset auktoriteetit kuin Gärtner ja Kölreuter ovat meille kertoneet tekemistään huomioista. Useimmat niistä muunnoksista, joilla on tehty kokeita, ovat syntyneet kesytystilassa; ja koska kesytys (en tarkota pelkkää vankeutta) miltei varmasti pyrkii hävittämään sen hedelmättömyyden, joka analogian nojalla päättäen olisi haitannut kantalajien risteytymistä, emme voi otaksua, että kesytys voisi aikaansaada hedelmättömyyttä muuntuneissa jälkeläisissä näiden risteytyessä. Tämä hedelmättömyyden häviäminen johtuu nähtävästi samasta syystä, jonka vuoksi kotieläimemme lisääntyvät runsaasti erilaisissa olosuhteissa; ja tämä taas on seurauksena siitä, että eläimet ovat asteittaisesti mukautuneet elinehtojen taajoihin muutoksiin.
On olemassa eräitä tosiasioita, jotka näyttävät luovan valoa lajien ensikertaisen risteytymisen hedelmättömyyteen ja niiden sekamuotojälkeläisiin. Toisaalta on syytä uskoa, että lievät elinehtojen muutokset lisäävät kaikkien elollisten olentojen elinvoimaa ja hedelmällisyyttä. Tiedämme myös, että saman muunnoksen eri yksilöiden ja eri muunnosten välinen ristisiitos lisää jälkeläisten lukumäärää ja varmaankin tekee ne kookkaammiksi ja elinvoimaisemmiksi. Tämä johtuu etupäässä siitä, että risteytyneet muodot ovat joutuneet hieman erilaisten elinehtojen alaisiksi; olen nimittäin tekemällä uutteria kokeita todennut, että jos saman muunnoksen kaikki yksilöt elävät useita sukupolvia samoissa olosuhteissa, niin yksilöiden risteytymisen tuottama hyöty usein suuresti vähenee tai kokonaan häviää. Tämä on asian toinen puoli. Toisaalta tiedämme, että lajit, jotka ovat kauan olleet miltei samanlaisten elinehtojen alaisina, jouduttuaan vankeudessa uusiin ja suuresti muuttuneisiin elinehtoihin joko kuolevat tai, jos jäävät eloon, muuttuvat hedelmättömiksi, vaikka muuten säilyvät aivan terveinä. Tällaista ei kumminkaan tapahdu — tai tapahtuu vain hyvin vähäisessä määrässä — kotikasvateillemme, jotka ovat kauan olleet vaihtelevien elinehtojen alaisina. Kun siis havaitsemme kahden lajin sekasikiöiden olevan harvalukuisia, syystä että ne kuolevat kohta sikiämisen jälkeen tai ainakin hyvin varhaisessa iässä, tai jos jälkeläiset eloon jääneinä ovat enemmän tai vähemmän hedelmättömiä, johtuu tämä hyvin todennäköisesti siitä, että niiden elinehdoissa todella on tapahtunut suuri muutos, koska niissä on yhtynyt kaksi organisationia. Ken voi tyydyttävästi selittää, miksi ei esim. elefantti tai kettu esteettömästi sikiä vankeudessa omalla kotiseudullaan kun taas kesy sika tai koira lisääntyy esteettömästi mitä erilaisimmissa olosuhteissa, kykenee samalla antamaan tyydyttävän vastauksen kysymykseen, miksi kaksi lajia risteytyessään sekä niiden sekarotuiset jälkeläiset tavallisesti ovat enemmän tai vähemmän hedelmättömiä, kun taas kaksi kotikasvattimuunnosta ja niiden jälkeläiset ovat keskenään täysin hedelmällisiä.