Tarkastaessamme lajien maantieteellistä levenemistä kohtaamme varsin vakavia vaikeuksia, jotka puhuvat polveutumis- ja muuntumisteoriaa vastaan. Kaikki saman lajin yksilöt ja kaikki saman suvun, vieläpä sitä ylempienkin ryhmien lajit polveutuvat yhteisistä vanhemmista. Niiden on siis täytynyt toisiaan seuraavien sukupolvien kuluessa siirtyä samalta alueelta nykyisille asuinseuduilleen, sijaitkootpa nämä vaikka aivan eri osissa maailmaa ja olkootpa kuinka eristettyjä tahansa. Usein emme kykene lausumaan minkäänlaisia arveluitakaan siitä, kuinka tämä siirtyminen on tapahtunut. Mutta koska meillä on syytä uskoa, että jotkut lajit ovat säilyttäneet muotonsa hyvin pitkien aikakausien kuluessa — vuosissa mitaten äärettömän pitkän ajan — ei meidän tule panna liiaksi painoa siihen vaikeuteen, joka kohtaa tällaisten lajien laajaa tilapäistä levenemistä. Sillä äärettömän pitkien aikakausien kuluessa on aina ollut mahdollisuuksia siirtymiseen joko tavalla tai toisella. Levenemisalueen katkonaisuus on usein selitettävissä siten, että laji on paikotellen hävinnyt sukupuuttoon. Ei ole kiellettävissä, että nykyään tunnemme vielä varsin vähän erilaisten ilmastollisten ja maantieteellisten muutosten vaikutusta, jotka ovat uudempina aikoina kohdanneet maapalloa, ja tällaiset muutokset ovat usein saattaneet helpottaa siirtymistä. Olen esim. koettanut osottaa, kuinka tehokas vaikutus jääkaudella on ollut lajien ja sukulaislajien levenemiseen kautta maailman. Me emme vielä ensinkään tunne monia tilapäisiä siirtymiskeinoja. Mitä siihen seikkaan tulee, että saman suvun eri lajeja elää toisistaan etäällä olevissa ja eristetyissä seuduissa, ovat muuntumisen välttämättömän hitauden vuoksi hyvin monet siirtymiskeinot olleet mahdollisia pitkän aikakauden kuluessa. Tämä vähentää jossain määrin vaikeutta, minkä suvun eri lajien laaja leveneminen tuottaa. Koska luonnollisen valinnan teorian mukaan on täytynyt olla olemassa ääretön joukko välimuotoja, jotka ovat liittäneet toisiinsa kunkin ryhmän kaikki lajit yhtä hienovivahteisin astein kuin nykyiset muunnokset, voitanen kysyä, miksi emme näe noita välimuotoja kaikkialla ympärillämme. Miksi eivät kaikki elolliset olennot ole sekaantuneet selvittämättömäksi kaaokseksi? Mitä nykyään eläviin muotoihin tulee, on meidän muistaminen, ettei meillä ole mitään oikeutta (paitsi aniharvoissa tapauksissa) odottaa löytävämme muotoja suoranaisesti yhdistäviä välirenkaita, vaan ainoastaan sellaisia, jotka liittävät elossa olevan muodon johonkin sukupuuttoon kuolleeseen muotoon. Laajallakaan alueella, joka pitkät ajat on ollut eheänä ja yhtenäisenä, ja jossa ilmastolliset ja muut elinehdot vaihtuvat huomaamatta siirryttäessä toisen lajin asuma-alueelta toisen läheisen sukulaislajin alueelle, ei meillä ole mitään oikeutta odottaa tapaavamme välivyöhykkeille ominaisia välimuotoja. Siliä on syytä uskoa, että heimon lajeista kulloinkin ainoastaan harvat ovat muuntelun alaisia; muut lajit häviävät lopulta sukupuuttoon jättämättä mitään toisintuneita jälkeläisiä. Muuntelevista lajeista ainoastaan harvat muuntelevat samalla alueella samanaikaisesti; ja kaikki toisiutuminen tapahtuu hitaasti. Olen myöskin osottanut, että välittävät muunnokset, jotka aluksi todennäköisesti elävät välivyöhykkeillä, helposti ovat alttiina sille vaaralle, että kummallakin puolella elävät sukulaismuodot ne syrjäyttävät; sillä lukuisampina ollen nämä muodot yleensä toisintuvat ja kehittyvät nopeammin kuin harvalukuisemmat välimuodot, mikä ajan pitkään aiheuttaa jälkimäisten syrjäytymisen ja sukupuuttoon-häviämisen.

Jos omaksumme tämän käsityksen, että äärettömän lukuisat yhdistävät renkaat liittävät toisiinsa maailman elävät ja sukupuuttoon kuolleet lajit ja liittävät kunkin toistaan seuraavan aikakauden sukupuuttoon kuolleet lajit vielä vanhempiin lajeihin, nousee kysymys, miksi ei jokainen geologinen muodostuma ole täynnä tällaisia välirenkaita. Miksi ei jokainen kivettymäkokoelma anna selvää todistusta elämänmuotojen asteittaisuudesta ja muuntumisesta? Vaikka geologinen tutkimus on epäilemättä tuonut päivänvaloon monia aikaisemmin eläneitä välimuotoja, jotka saavat lukuisat elämänmuodot paljon lähemmin liittymään toisiinsa, ei se kumminkaan tuo nähtäville niin äärettömän monia muinaisia ja nykyisiä lajeja yhdistäviä hienovivahteisia väliasteita, kuin teoriamme vaatisi. Ja tämä on painavin niistä monista vastaväitteistä, joita teoriaamme vastaan voidaan tehdä. Miksi näyttävät kokonaiset laajat ryhmät sukulaislajeja äkkiä — joskin usein vain näennäisesti — ilmestyvän geologisissa muodostumissa? Vaikka nykyään tiedämmekin, että elolliset olennot ilmestyivät maapallollemme jo arvaamattoman etäisenä aikana, paljon ennen kambrisen kerrostuman syntymistä, miksi emme tapaa tämän kerrostuman alta suuria kerroskasautumia, jotka ovat täynnä kambristen kivettymämuotojen esi-isien jäännöksiä? Sillä onhan teoriamme mukaan sellaisia kerrostumia täytynyt jossakin muodostua noina maapallon historian muinaisina ja tyyten tuntemattomina aikakausina.

Ainoa vastaus, minkä voin näihin kysymyksiin ja vastaväitteisiin antaa, on se, että otaksun geologian aikakirjojen olevan paljon vaillinaisempia kuin useimmat geologit uskovatkaan. Museoissamme tavattavien näytteiden luku on aivan häviävän pieni verrattuna niihin lukemattomien lajien lukemattomiin sukupolviin, joita varmasti on elänyt. Kahden tai useampien lajien kantamuoto ei voi kaikilta ominaisuuksiltaan olla toisintuneiden jälkeläistensä suoranainen välimuoto, yhtä vähän kuin kalliokyyhkynen on kupunsa ja pyrstönsä puolesta jälkeläistensä kupukyyhkysen ja riikinkukkokyyhkysen suoranainen välimuoto. Me emme voi tuntea lajia toisen, muuntuneen lajin kantamuodoksi, vaikka kuinka tarkoin tutkisimme kumpaakin lajia, jollei meillä ole käytettävänämme useimpia välirenkaita; ja geologian aikakirjojen vaillinaisuuden johdosta ei meillä ole mitään oikeutta odottaa löytävämme näin monia välirenkaita. Jos löydettäisiinkin pari kolme välimuotoa, pitäisivät useimmat luonnontutkijat niitä yhtä monena lajina, etenkin jos ne ovat löydetyt geologisen muodostuman eri kerrostumista, olkootpa niiden eroavaisuudet kuinka vähäpätöiset tahansa. Nykyisistä muodoista voi mainita useita epävarmoja muotoja, jotka todennäköisesti ovat muunnoksia; mutta kuka uskaltaa väittää, että vastaisina aikakausina tullaan löytämään niin monia kivettyneitä välimuotoja, että luonnontutkijat niiden nojalla kykenevät ratkaisemaan, onko näitä epävarmoja muotoja kutsuttava muunnoksiksi? Ainoastaan pieni osa maapalloa on geologisesti tutkittu. Ainoastaan määrättyihin luokkiin kuuluvat elolliset olennot voivat säilyä kivettyminä, eivät ainakaan suuremmissa määrin. Useat lajit eivät kerran muodostuttuaan enää muutu, vaan sammuvat sukupuuttoon jättämättä muuntuneita jälkeläisiä. Ja vaikkakin ne aikakaudet, joiden kuluessa lajit ovat olleet toisintumisen alaisina, vuosissa laskien ovat olleet pitkiä, lienevät ne kuitenkin olleet lyhyitä niihin aikakausiin verrattuina, joiden kuluessa lajit ovat säilyttäneet entisen muotonsa. Vallitsevat ja laajalti levinneet lajit muuntelevat useimmin ja eniten, ja muunnokset ovat aluksi paikallisia; nämä molemmat seikat tekevät välimuotojen löytymisen joistakin kerrostumista vähemmän otaksuttavaksi. Paikalliset muunnokset eivät leviä uusiin, etäisiin seutuihin, ennenkuin ne ovat melkoisesti toisintuneet ja kehittyneet; ja kun näin on tapahtunut ja niitä löydetään jostakin geologisesta muodostumasta, näyttää siltä, kuin ne olisivat sinne äkkiä ilmestyneet, ja niitä pidetään uusina lajeina. Useimpien muodostumien kerrostuminen on ollut katkonaista ja kerrostumiseen kulunut aika lienee ollut lyhempi kuin lajimuotojen keskimääräinen ikä. Toisiaan seuraavia muodostumia erottavat tavallisesti pitkät "kuolleet" aikakaudet; sillä kivettymäpitoisia muodostumia, jotka ovat kylliksi vahvoja kestääkseen vastaisen kulutuksen, voi yleensä syntyä ainoastaan siellä, missä paljon liejua laskeutuu alenevalle merenpohjalle. Niistä aika ajoin palautuvista kausista, joina merenpohja kohoaa tai joina se pysyy entisessä tasossaan, ei geologia tavallisesti tiedä kertoa mitään. Viimemainittuina aikakausina lienee lajien muuntelevaisuus suurempi kuin muulloin, laskeutumiskausina taas lienee sukupuuttoon sammuminen runsaampaa.

Mitä siihen tulee, ettei kambrisen muodostuman alta ole löydetty kivettymistä rikkaita kerrostumia, voin ainoastaan viitata kymmenennessä luvussa lausumaani olettamukseen, että vaikka mantereemme ja valtameremme ovat jo äärettömän pitkät ajat pysyneet jotenkin nykyisessä muodossaan, ei meillä kumminkaan ole mitään syytä otaksua, että näin on ollut laita aikojen alusta. Suurten valtamerten alle on hautautunut muodostumia, jotka ovat paljon vanhempia kuin mitkään nykyään tunnetut. Mitä taas Sir William Thompsonin esittämään väitteeseen tulee — joka kenties on kaikkein painavin tähän saakka esitetyistä vastaväitteistä — että aika, joka on kulunut planeettimme jähmettymisestä, ei muka ole ollut riittävän pitkä niin suuriin organisiin muutoksiin, voin ainoastaan lausua, että ensinnäkään emme tiedä, millä nopeudella vuosissa laskien lajit muuttuvat, ja toiseksi useat tiedemiehet eivät myönnä meidän tuntevan tarpeeksi maailmankaikkeuden rakennetta ja maapallomme sisustaa, voidaksemme minkäänlaisella varmuudella määrätä maapallomme ikää.

Kaikki myöntävät geologian kertomuksen epätäydellisyyden, mutta harvat myöntänevät sen siihen määrin epätäydelliseksi, kuin teoriamme edellyttää. Jos pidämme silmällä kyllin pitkiä ajanjaksoja, osottaa geologia selvästi, että lajit ovat muuttuneet; ja ne ovat muuttuneet teoriamme vaatimalla tavalla, sillä muuttuminen on tapahtunut hitaasti ja vähittäisesti. Havaitsemme tämän selvästi siitä, että perättäisistä muodostumista löydetyt kivettymäjäännökset ovat aina paljon läheisempää sukua kuin ne, jotka ovat löydetyt toisistaan etäällä olevista kerrostumista.

Nämä siis ovat ne pääasialliset vastaväitteet, joita voidaan hyvällä syyllä tehdä teoriaamme vastaan. Olen samalla lyhyesti toistanut ne vastaukset ja selitykset, jotka ymmärtääkseni voidaan antaa. Olen vuosikausia ollut niin vakavasti tietoinen näistä vaikeuksista, että en epäile niiden painavuutta. Mutta huomatkaamme tarkoin, että tärkeimmät vastaväitteet koskevat kysymyksiä, joista emme sanottavasti tiedä mitään — emme edes sitäkään, kuinka tietämättömiä olemme! Me emme tunne kaikkia mahdollisia muunteluasteita yksinkertaisimpien ja kaikkein täydellisimpien elinten välillä. Emme voi väittää tuntevamme kaikkia erilaisia levenemiskeinoja, jotka ovat olleet mahdollisia pitkien ajanjaksojen kuluessa, emmekä tiedä sitäkään, kuinka vaillinaiset geologian aikakirjat ovat. Niin vakavia kuin yllämainitut vastaväitteet ovatkin, eivät ne käsittääkseni suinkaan riitä kumoamaan teoriaamme lajien polveutumisesta ja jatkuvasta toisintumisesta. Siirtykäämme nyt todistelumme toiseen puoleen. Kesytystilassa tapaamme paljon muuntelevaisuutta, jonka aiheuttavat tai jota ainakin kiihottavat muuttuneet elinehdot, joskin usein niin hämärällä tavalla, että olemme taipuvaiset pitämään muunteluita spontanisina. Muuntelua sääntelevät monet lait — kasvun vuorosuhteellisuus, kasvunsäästö, lisääntynyt käyttö tai käytön puute sekä ympäröivien olosuhteiden suoranainen vaikutus. On varsin vaikeata määrätä, kuinka paljon viljelystuotteemme ovat muuntuneet, mutta varmuudella voimme sanoa,, että muutokset ovat olleet suuria ja että toisinnot saattavat pitkät ajat olla perinnöllisiä. Niin kauan kuin elinehdot pysyvät samoina, on meillä syytä otaksua muuntelun, joka jo on ollut perinnöllinen monet sukupolvet, voivan edelleen periytyä miltei lukemattomiin seuraaviin sukupolviin. Toisaalta on olemassa todistuksia siitä, että muuntelu, kerran päästyään vauhtiin, ei kesytystilassa lakkaa pitkiin aikoihin. Tietämätöntä on, lakkaako se koskaan, sillä kaikkein vanhimmistakin viljelystuotteistamme syntyy yhä vieläkin toisinaan uusia muunnoksia.

Muuntelevaisuuus ei sinänsä ole ihmisen aikaansaama. Hän vain tahtomattaan asettaa elollisia olentoja uusiin elinehtoihin, jolloin luonto vaikuttaa niiden organisationiin, aiheuttaen siinä muuntelevaisuutta. Mutta ihminen voi valita — ja valitseekin — luonnon hänelle tarjoamia muunteluita, siten kartuttaen niitä haluamaansa suuntaan. Hän kehittää eläimiä ja kasveja oman hyötynsä tai mielihalunsa mukaisesti. Hän saattaa tehdä tämän määräperäisesti tai myöskin itsetiedottomasti, säilyttäessään itselleen hyödyllisimpiä tai mieluisimpia yksilöitä, vaikka hänellä ei olekaan mitään tarkotusta muuntaa rotua. On varmaa, että hän kykenee paljon vaikuttamaan rodun luonteeseen valitsemalla polvi polvelta yksilöllisiä eroavaisuuksia, jotka ovat niin vähäpätöisiä, että ainoastaan kokenut silmä ne huomaa. Tämä itsetiedoton valinta on luonut selväpiirteisimmät ja hyödyllisimmät kotieläin- ja viljelyskasvikantamme. Että useilla ihmisen luomilla roduilla on suuressa määrin luonnonlajien luonne, osottautuu siinä, ettemme voi ratkaista, ovatko eri rodut saman lajin muunnoksia vai ovatko ne syntyneet eri luonnonlajeista.

Ei ole mitään syytä epäillä, että samat lait, joiden vaikutus on ollut kesytystilassa niin voimakas, ovat voineet yhtä tehokkaasti vaikuttaa luonnossakin. Luonnon suosimien yksilöiden ja rotujen säilymisessä, olemisen taistelun lakkaamatta riehuessa, näemme voimakkaan ja alinomaa vaikuttavan valintamuodon. Olemisen taistelu on välttämätön seuraus suuresta geometriseen sarjaan verrattavasta lisääntyväisyydestä, joka on yhteistä kaikille elollisille olennoille. Tämän suuren lisääntyväisyyden osottavat sekä tehdyt laskelmat, että useiden eläinten ja kasvien lukumäärän nopea karttuminen erikoisen suotuisina vuosina ja niiden kotiutuessa uusiin seutuihin. Yksilöitä syntyy enemmän kuin niitä voi jäädä elämään. Aivan vähäpätöinen seikka voi määrätä, mitkä yksilöt jäävät elämään ja mitkä kuolevat, mikä muunnos tai laji on lisääntyvä, mikä lukumäärältään vähenevä ja lopuksi kuoleva sukupuuttoon. Koska saman lajin yksilöt joutuvat kaikissa suhteissa mitä ankarimmin kilpailemaan keskenään, on taistelu yleensä ankarin näiden kesken; miltei yhtä ankara on taistelu saman lajin eri muunnosten välillä ja sen jälkeen saman suvun lajien välillä. Toisaalta voi taistelu olla ankara sellaistenkin olentojen välillä, jotka ovat etäällä toisistaan luonnon järjestelmässä. Vähäisinkin etevämmyys, joka asettaa eräät yksilöt jollakin ikäkaudella tai jonakin vuodenaikana edelle kilpailijoistaan, tai vaikka vain hiukankin parempi soveltautuminen ympäröiviin fysillisiin olosuhteisiin voi ajan oloon painaa vaa'an niiden hyväksi.

Yksineuvoisten eläinten kesken taistelevat tavallisesti koirakset naarasten omistamisesta. Voimakkaimmat urokset ja yksilöt, jotka ovat suurimmalla menestyksellä suoriutuneet taistelussaan elinehtojansa vastaan, jättävät yleensä runsaimmin jälkeläisiä. Mutta usein menestys riippuu urosten erikoisista aseista, puolustus- tai viehätyskeinoista, ja pienikin etevämmyys näissä suhteissa voi tuottaa voiton.

Koska geologia todistaa selvästi, että jokainen maa-alue on ollut suurten fysillisten muutosten alaisena, voimme otaksua elollisten olentojen muunnelleen luonnontilassa samoinkuin ne ovat muunnelleet kesytystilassa. Ja jos luonnontilassa kerran on ollut olemassa muuntelevaisuutta, olisi käsittämätöntä, ellei luonnollinen valinta olisi tehnyt tehtäväänsä. On usein väitetty, että muuntelevaisuudella on luonnontilassa tarkoin määrätyt rajansa, mutta tätä väitettä ei ole voitu todistaa. Vaikka ihminen kehittää ainoastaan ulkonaisia ominaisuuksia, usein noudattaen oikullisia päähänpistojaan, voi hän lyhyessä ajassa saavuttaa suuria tuloksia kartuttamalla viljelystuotteissaan pelkkiä yksilöllisiä eroavaisuuksia. Mutta kaikki luonnontutkijat myöntävät, että tällaisten yksilöllisten eroavaisuuksien ohella on olemassa luonnonmuunnoksia, joita katsotaan kyllin selväpiirteisiksi ansaitakseen mainitsemista systematisissa teoksissa. Ei kukaan ole voinut vetää selvää rajaa yksilöllisten eroavaisuuksien ja lievien muunnosten välille tai selväpiirteisempien muunnosten ja alalajien tai lajien välille. Eri mantereilla ja saman mantereen eri osissa, joita erottavat maantieteelliset esteet, sekä yksinäisillä merensaarilla elää suunnaton joukko muotoja, joita toiset kokeneet luonnontutkijat pitävät muunnoksina, toiset maantieteellisinä rotuina eli alalajeina ja jotkut taas läheisinä sukulaislajeina.