Vanhempi Geoffroy ja Goethe esittivät miltei samaan aikaan lakinsa kasvunkorvauksesta eli kasvuntasauksesta, lain, jonka mukaan, kuten Goethe lausui, "luonto, tuhlatakseen yhtäällä, on pakotettu säästämään toisaalla." Uskon tämän lain johonkin määrin pitävän paikkansa kotikasvatteihimme nähden; jos ravintoa virtaa runsaasti johonkin elimistön osaan tai elimeen, sitä harvoin ainakaan runsaasti virtaa toiseen osaan. Niinpä on vaikeata saada lehmä samalla lypsämään runsaasti maitoa ja hyvin lihomaan. Samat kaalimuunnokset eivät samalla haavaa tuota runsaasti ravitsevia lehtiä ja öljyä-sisältäviä siemeniä. Hedelmiemme siementen surkastuessa paranevat itse hedelmät suuresti ko'oltaan ja laadultaan. Kun kesyillä kanalinnuillamme on suuri höyhentöyhtö päälaella, on harja pienennyt, ja kun "parta" on suuri, ovat heltat pienenneet. Luonnontilassa oleviin lajeihin nähden voidaan tuskin väittää lain olevan kaikkialle sovellettavissa; kumminkin monet teräväsilmäiset huomioidentekijät, etenkin kasvientutkijat, uskovat sen oikeaksi. En tahdo tässä kumminkaan mainita mitään esimerkkejä, koska mielestäni on tuskin mahdollista ratkaista, milloin jokin osa on voimakkaasti kehittynyt luonnollisen valinnan vaikutuksesta, toisen viereisen osan surkastuessa samasta syystä tai käytännön puutteessa, ja milloin taas vaikutukset johtuvat siitä, että ravinnon virtaaminen johonkin osaan lakkaa toisen, viereisen osan ylenmääräisen kasvamisen vuoksi.
Arvelen myöskin, että muutamat esiintuoduista kasvunkorvaus-tapauksista ynnä jotkut muutkin tosiasiat ovat johdettavissa eräästä yleisemmästä laista, nimittäin siitä, että luonnollisen valinnan alituisena huolena on säästää jokaista elimistönosaa. Jos jokin rakennelma, joka ennen on ollut hyödyllinen, elinehtojen muututtua käy vähemmän hyödylliseksi, suosii luonnollinen valinta sen pienenemistä, koska yksilön edun mukaista on, ettei ravintoa mene hukkaan hyödyttömän rakennelman voimassapitämiseksi. Tämän kautta saatan käsittää erään seikan, joka minua suuresti hämmästytti tutkiessani siimajalkaisia ja jonka johdosta voisin mainita useita muitakin samantapaisia esimerkkejä. Kun näet siimajalkainen elää loisena toisessa siimajalkaisessa, ollen siten suojattuna, kadottaa se enemmän tai vähemmän täydellisesti oman suojakilpensä. Niin on uros-iblan sekä varsin omituisella tavalla proteolepaseläimen laita: kaikilla muilla siimajalkaisilla on näet kilpi muodostanut suunnattomasti kehittyneen pään kolmesta erittäin tärkeästä etunivelestä ja varustettu suurilla hermoilla ja lihaksilla, kun sitävastoin loisena elävällä ja siten suojatulla proteolepas-eläimellä pään koko etuosa on surkastunut pelkäksi kiinnipitoelimiksi muodostuneiden tuntosarvien kantoihin kiintyväksi rudimentiksi. Suuren ja monimutkaisen, tarpeettomaksi käyneen rakennelman häviämisestä johtuva säästö on lajin jokaiselle toistansa seuraavalle yksilölle silminnähtäväksi eduksi, sillä siinä elämän taistelussa, jota jokaisen eläimen on taisteltava, on kullakin yksilöllä sitä suurempi itsensä säilyttämisen mahdollisuus, kuta vähemmän ravintoa menee hukkaan.
Näin luonnollinen valinta pyrkii ajan pitkään vähentämään jokaista elimistönosaa, niin pian kuin se elinehtojen muututtua käy tarpeettomaksi, silti suinkaan aiheuttamatta sitä, että joku toinen osa kehittyy vastaavassa määrässä voimakkaammasti.
Ja päinvastoin voi luonnollinen valinta aivan hyvin saada elimen voimakkaasti kehittymään, silti välttämättä vaatimatta korvaukseksi jonkun viereisen osan surkastumista.
MONISTUNEET, SURKASTUNEET JA ALHAISET RAKENNELMAT OVAT MUUNTELEVAISIA.
Kuten Is. Geoffroy St. Hilaire on huomauttanut näyttää sekä muunnoksiin että lajeihin nähden olevan sääntönä, että milloin jokin osa tai elin on monistuneena samassa yksilössä (kuten käärmeen nikamat tai moniheteisten kukkien heteet), niin sen lukumäärä muuntelee, kun sitävastoin saman osan tai elimen esiintyessä harvalukuisempana sen lukumäärä on pysyväinen. Sama kirjailija on edelleen huomauttanut, kuten jotkut kasvientutkijatkin, että monilukuisina esiintyvät osat ovat erinomaisen taipuvaisia muuntelemaan myöskin sisäiseltä rakenteeltaan. Ja koska "vegetatiivinen toistuminen", käyttääksemme prof. Owen'in lausetapaa, on alhaisen organisationin merkki, pitävät nämä huomautukset yhtä luonnontutkijain yleisen mielipiteen kanssa, jonka mukaan alhaisella asteella olevat olennot ovat muuntelevaisempia kuin korkeammalla asteella olevat. "Alhaisuuden" oletan tässä merkitsevän sitä, että elimistön eri osat ovat ainoastaan vähäisessä määrässä erilaistuneet eri tehtäviä suorittamaan. Voimme kenties käsittää miksi silloin, kun saman elimistönosan on suoritettava eri tehtäviä, tämä pysyy muuntelevaisena, s.o. miksi luonnollinen valinta ei ole säilyttänyt tai hyljännyt jokaista pientä muodonpoikkeusta yhtä huolellisesti kuin silloin, kun osan on palveltava jotakin erikoista tarkotusta. Veitsi, jolla leikataan kaikenmoisia esineitä, voi olla melkein minkä muotoinen tahansa, kun sitävastoin johonkin erikoiseen tarkotukseen aiotun aseen täytyy olla jotakin erikoista muotoa. Älköön milloinkaan unohdettako, että luonnollinen valinta voi työskennellä yksinomaan itsekunkin olennon eduksi.
Surkastuneet osat ovat, kuten yleensä myönnetään, sangen alttiita muunteluun. Palaamme myöhemmin tähän asiaan. Tahdon tässä vaan lisätä, että niiden muuntelevaisuus näyttää johtuvan siitä, että ne ovat hyödyttömiä ja ettei luonnollinen valinta sen vuoksi kykene estämään niiden rakenteessa esiintyviä poikkeavaisuuksia.
ELIMISTÖNOSA, JOKA JOLLAKIN LAJILLA ON TAVATTOMAN VOIMAKKAASTI TAI OMITUISESTI KEHITTYNYT VERRATTUNA SUKULAISLAJIEN VASTAAVAAN OSAAN, PYRKII OLEMAAN ERITTÄIN MUUNTELEVAINEN.
Joku vuosi sitten luin hämmästyksellä erään Waterhousen tekemän, yllämainittua asiaa koskevan huomautuksen. Myöskin prof. Owen näyttää tulleen jotenkin samaan johtopäätökseen. On turhaa koettaa saada ketään vakuutetuksi tämän väitteen oikeudesta, esittämättä samalla sen tueksi runsaasti tosiasioita; näitä olenkin kerännyt, mutta minun ei ole mahdollista esiintuoda niitä tässä. Voin ainoastaan lausua vakaumukseni olevan sen, että mainittu sääntö on hyvin yleinen. Tosin tunnen erinäisiä syitä, jotka voivat tässä kohden antaa aihetta erehdyksiin, mutta toivon ottaneeni ne kylliksi huomioon. Huomattava on, ettei sääntö suinkaan koske jokaista, vaikkapa kuinkakin omituisesti kehittynyttä elimistönosaa, jollei tämä osa ole kehittynyt tavallisuudesta poikkeavasti ainoastaan yhdessä tai muutamissa harvoissa lajeissa, verrattuina useiden muiden läheissukuisten lajien vastaavaan osaan. Niinpä lepakon siipi on mitä epänormalisin rakennelma imettäväisten luokassa, mutta sääntö ei sovellu siihen, koska koko lepakkojen ryhmällä on siivet; se soveltuisi siihen ainoastaan silloin, jos muutamien lajien siivet olisivat kehittyneet eriskummallisella tavalla verrattuina muiden saman suvun lajien siipiin. Sääntö on erittäin soveltuva n.k. toisarvoisiin sukupuoliominaisuuksiin, milloin nämä ovat kehittyneet tavallisuudesta poikkeavasti. Hunterin käyttämä nimitys "toisarvoiset sukupuoliominaisuudet" tarkottaa ominaisuuksia, jotka kuuluvat vain toiselle sukupuolelle, olematta suoranaisessa yhteydessä siitostoimen kanssa. Sääntö koskee uroksia ja naaraita, mutta kuitenkin harvemmin naaraita, koska näissä harvoin esiintyy huomattavia toisarvoisia sukupuoliominaisuuksia. Se seikka, että sääntö etenkin koskee toisarvoisia sukupuoliominaisuuksia, johtunee siitä, että nämä ominaisuudet, olkootpa sitten kehittyneet tavallisuudesta poikkeavasti tai eivät, yleensä ovat sangen muuntelevaisia — seikka, josta ei voine olla mitään epäilystä. Mutta ettei sääntömme rajotu ainoastaan toisarvoisiin sukupuoliominaisuuksiin, käy selvästi ilmi kaksineuvoisista siimajalkaisista; tutkiessani tätä lahkoa kiinnitin erityistä huomiota yllämainittuun Waterhousen huomautukseen ja olen aivan varma siitä, että sääntö miltei aina pitää paikkansa siimajalkaisiin nähden. Jossakin vastaisessa teoksessa aion julkaista täydellisen luettelon kaikista huomattavammista tapauksista. Mainitsen tässä ainoastaan yhden tapauksen, koska se valaisee sääntöä laajimmalle sovellettuna. Kiinni-istuvien siimajalkaisten (merirokkojen) sulkuläpät ovat joka suhteessa hyvin tärkeitä rakennelmia, ja ne eroavat toisistaan sangen vähän eri suvuissakin. Yhden suvun (Pyrgoma) eri lajeissa nämä läpät osottavat kumminkin ihmeellisen suurta erilaistumista. Tämän suvun eri lajien vastaavat läpät ovat toisinaan aivan erilaisia muodoltaan, ja saman lajin yksilöissäkin on muuntelevaisuus niin suuri, ettei ensinkään liiottele sanoessaan saman lajin muunnosten eroavan toisistaan tässä suvussa enemmän näiltä tärkeiltä elimiltään, kuin muihin eri sukuihin kuuluvat lajit eroavat toisistaan.
Koska samaan lajiin kuuluvat ja samassa maassa elävät lintuyksilöt muuntelevat sangen vähän, olen etenkin pitänyt silmällä näitä, ja sääntö näyttää hyvin pitävät paikkansa tähän luokkaan nähden. Sen soveltumisesta kasveihin en ole voinut päästä selville, ja tämä olisi saanut uskoni säännön paikkansapitäväisyyten pahasti horjumaan, ellei kasvien suuri muuntelevaisuus tekisi niiden suhteellisten muuntelevaisuus-asteiden toisiinsa vertaamista erityisen vaikeaksi.