Meidän on oltava hyvin varovaisia päättäessämme, ettei jokin elin ole voinut muodostua jonkinlaisten siirtymä-asteiden kautta. Voisin mainita lukuisia esimerkkejä alhaisemmista eläimistä, joilla sama elin toimittaa aivan eri tehtäviä. Niinpä sudenkorennon toukan ja kivennuoliaisen ruuansulatuskanava toimii sekä hengitys- että ruuansulatus- ja ulostuselimenä. Lampipolyypin (Hydra) voi kääntää nurin, niin että sisäpuoli tulee ulospäin ja tällöin sen ulkopinta alkaa sulattaa ruokaa ja vatsapuoli hengittää. Tällaisissa tapauksissa luonnollinen valinta voisi, jos siitä olisi olennolle jotakin etua, erikoistaa koko elimen tai jonkin sen osan, jolla aikaisemmin on ollut kaksi eri tehtävää, yhtä ainoata tehtävää suorittavaksi ja siten vähitellen suuresti muuttaa sen luonnetta. Tunnemme useita kasveja, jotka säännöllisesti yht'aikaa tuottavat eri tavalla rakennettuja kukkia. Jos tällaiset kasvit alkaisivat tuottaa ainoastaan yhdenlaatuisia kukkia, tapahtuisi lajin luonteessa verrattain äkkiä suuri muutos. Kumminkin nuo saman kasvin kaksi kukkamuotoa ovat todennäköisesti erilaistuneet alkuaan samasta muodosta pienin asteittaisin muunteluin, jotka eräissä tapauksissa ovat vieläkin havaittavissa.

Toisinaan taas voi samalla yksilöllä kaksi eri elintä tai sama, mutta kahdessa hyvin erilaisessa muodossa esiintyvä elin suorittaa saman tehtävän. Yhtenä esimerkkinä tästä erittäin tärkeästä siirtymä-asteesta mainittakoon, että on olemassa kiduksilla varustettuja kaloja, jotka, samalla kuin ne hengittävät kiduksillaan veteen liuennutta ilmaa, hengittävät uimarakollaan vapaata ilmaa; jälkimäinen elin on jakautunut tiheäsuonisten seinämien erottamiin lokeroihin ja varustettu ilmaputkella. Toinen esimerkki mainittakoon kasvikunnasta: Köynnöskasvit kiipeävät kolmella eri tavalla, nim. spiralinmuotoisesti köynnöstelemällä, tarttumalla tukeensa herkkätuntoisilla kärhillään tai työntämällä ilmajuuria. Ylimalkaan kullakin ryhmällä on oma kiipeämistapansa, mutta muutamissa lajeissa sama yksilö käyttää kahta jopa kaikkia kolmeakin kiipeämistapaa yht'aikaa. Kaikissa tällaisissa tapauksissa voisi toinen kahdesta elimestä helposti toisintua ja kehittyä sellaiseksi, että se suorittaisi koko työn, toisen elimen avustaessa sitä muuntelun kestäessä, ja tämä toinen elin voisi sitten joko soveltautua johonkin aivan uuteen tarkotukseen tai kokonaan hävitä.

Kalojen uimarakko osottaa meille selvästi, kuinka elin voi mukautua aivan uuteen, sen alkuperäiselle rakenteelle vieraaseen tehtävään: elin, joka alkuaan on rakennettu uimista varten, on muuttunut hengityselimeksi. Muutamilla kaloilla se taas on muodostunut kuuloelinten apuelimeksi. Kaikki fysiologit myöntävät että uimarakko ja korkeampien luurankoisten keuhkot ovat asemaltaan ja rakenteeltaan homologisia eli "aatteellisesti samankaltaisia" elimiä, jotenka ei ole mitään syytä epäillä, että uimarakko todellakin on nisäkkäillä muuttunut keuhkoiksi eli pelkäksi hengityselimeksi.

Tämän johdosta voimme olettaa kaikkien varsinaisilla keuhkolla varustettujen luurankoisten polveutuvan luonnollisen sikiämisen tietä muinaisesta tuntemattomasta alkutyypistä, joka oli varustettu jonkinlaisella uimarakolla. Tämä selittää meille — siihen johtopäätökseen olen tullut Owen'in näitä osia käsittelevää mielenkiintoista kuvausta lukiessani — sen omituisen seikan, että jokaisen nielemämme ruokapalan tai vesitilkan on kuljettava kurkunpään ohitse, jolloin aina on tarjona se vaara, että se joutuu keuhkoihin, huolimatta siitä kekseliäästä laitoksesta, joka sulkee ääniraon. Korkeammilta luurankoisilta ovat kidukset tykkänään kadonneet, mutta niiden sikiössä osottavat kaulan kummallakin sivulla olevat raot ja silmukantapaisesti kulkevat verisuonet yhä vieläkin niiden entisen sijan. Olisi kumminkin ajateltavissa, että luonnollinen valinta olisi saattanut aste asteelta muodostaa nykyään kokonaan kadonneet kidukset johonkin erikoiseen tarkotukseen: Landois on näet osottanut, että hyönteisten siivet ovat kehittyneet ilmaputkista, ja on siis varsin todennäköistä, että elimet, joiden työnä muinoin oli hengittäminen, ovat tässä suuressa luokassa todella muuttuneet lentoelimiksi.

Koska elinten siirtymistapausten ollessa kyseessä on tärkeätä pitää mielessään elinten funktion-muutosten mahdollisuus, tahdon tässä antaa vielä yhden esimerkin entisten lisäksi. Varrellisilla siimajalkaisilla on kaksi pienen pientä nahkapoimua, joita nimitän munaohjaksiksi (ovigerous frena); niiden tehtävänä on pidättää munat tahmean eritteen avulla munapussissa, kunnes ne ovat siellä auenneet. Näillä siimajalkaisilla ei ole mitään kiduksia, vaan koko ruumiin ja munapussin pinta ynnä nuo pienet ohjakset toimittavat niillä hengityselinten virkaa. Balanidit eli kiintonaiset siimajalkaiset sitävastoin ovat vailla munaohjaksia ja munat lepäävät irrallaan pussin pohjalla tarkoin suljetussa kuoressa, mutta niillä on ohjasten paikalla monipoimuiset kalvot, jotka ovat välittömässä yhteydessä munapussin ja ruumiin verenkierto-onteloiden kanssa ja joita kaikki luonnontutkijat pitävät kiduksina. Kukaan ei tahtone kieltää, että toisen heimon munaohjakset ja toisen kidukset ovat täysin homologisia elimiä; itse asiassa niiden välillä on olemassa pelkkä aste-erotus. Ei siis ole mitään epäilystä siitä, että nuo kaksi pientä nahkapoimua, jotka alkuaan toimittivat munaohjasten virkaa, mutta samalla olivat hyvin pienenä apuna hengittämisessä, ovat luonnollisen valinnan vaikutuksesta vähitellen muuttuneet kiduksiksi, yksinkertaisesti vain siten, että niiden koko on kasvanut ja että niissä kiinniriippuvat rauhaset ovat hävinneet. Jos kaikki varrelliset siimajalkaiset olisivat kuolleet sukupuuttoon — niiden joukossa onkin sukupuuttoon häviäminen ollut paljon suurempi kuin kiinni-istuvien siimajalkaisten — kukapa saattaisi aavistaa, että jälkimäisen heimon kidukset alkuansa olivat elimiä, joiden tarkotuksena oli estää munia ennen aikojaan huuhtoutumasta ulos niitä suojelevasta pussista.

On olemassa toinenkin mahdollinen siirtymätapa, nim. sikiämisajan siirtyminen tavallista varhaisempaan tai tavallista myöhempään ikään. Tämän väitteen ovat äskettäin esittäneet professori Cope ja jotkut muut amerikkalaiset. On tunnettua, että jotkut eläimet ovat siitoskykyisiä hyvin varhaisessa iässä, jo ennenkuin ne ovat saaneet täysinkehittyneen ominaisuudet. Jos tämä siitoskyvyn varhaisuus tulisi jossakin lajissa yleiseksi, tuntuu todennäköiseltä, että eläimen täysinkehittynyt muoto ennemmin tai myöhemmin kokonaan häviäisi; siinä tapauksessa lajin yleinen rakenne suuresti muuttuisi ja taantuisi, etenkin jos esim. toukka paljon eroaisi täysinkehittyneestä muodosta. Monien eläinten rakenne muuttuu suuresti iän mukana; m.m. on tohtori Murie antanut sattuvia esimerkkejä hylkeistä tässä suhteessa. Kaikki tiedämme myöskin, kuinka hirvien sarvet tulevat yhä monihaaraisemmiksi ja kuinka muutamien lintujen höyhenpuku kehittyy yhä upeammaksi, kuta vanhemmiksi mainitut eläimet tulevat. Professori Cope mainitsee, että eräiden sisiliskojen hampaat muuttuvat paljon muodoltansa ikävuosien karttuessa ja Fritz Müller kertoo, että äyriäisten rakenteessa iän mukana ilmenee muutoksia, eikä ainoastaan vähäpätöisissä, vaan tärkeissäkin elimissä. Kaikissa tällaisissa tapauksissa — joita voisi mainita useita — siitoskykyisyyden viivästyminen otaksuttavasti muuttaisi lajin luonteen toisenlaiseksi ainakin täysi-ikäisyyden asteella; epätodenmukaista ei myöskään ole, että lajin aikaisemmat kehitysasteet yhä lyhenisivät ja lopulta häviäisivät. Ovatko lajit milloinkaan muuttuneet tällä verrattain nopealla tavalla, siitä en voi muodostaa mitään varmaa mielipidettä; mutta jos niin on ollut laita, on todennäköistä, että nuorten ja täysikasvuisten sekä toisaalta täysikasvuisten ja vanhojen eläinten välillä huomattavat eroavaisuudet ovat syntyneet aste asteelta kehittymällä.

LUONNOLLISEN VALINNAN TEORIASTA JOHTUVIA ERIKOISIA VAIKEUKSIA.

Joskin meidän on oltava erittäin varovaisia päättäessämme, ettei jokin elin ole voinut syntyä vähäisten toisiaan seuraavien muutosten kautta, on kuitenkin kieltämättä olemassa tapauksia, joita on sangen vaikea selittää.

Erään kaikkein pulmallisimmista tapauksista muodostavat suvuttomat hyönteiset, joilla usein on erilainen rakenne kuin koiraksilla ja hedelmällisillä naarailla; tätä tapausta aion kumminkin käsitellä vasta seuraavassa luvussa. Toisen vaikean erikoistapauksen tarjoavat sähköelimillä varustetut kalat, koska on mahdotonta käsittää, millä tavoin nämä omituiset elimet ovat syntyneet. Tätä meidän ei kumminkaan tule kummastella, sillä emmehän edes tiedä sitäkään, mikä niiden tarkotuksena on. Gymnotus- ja Torpedo-kaloilla ne epäilemättä ovat tehokkaina puolustus- ja kenties myöskin saaliintavottamisneuvoina. Rauskukalan vastaavassa, pyrstössä sijaitsevassa elimessä sitävastoin, kuten Matteucci on huomauttanut, on vain vähän sähköä, silloinkin kun kalaa on kovasti ärsytetty, niin vähän, että siitä tuskin on mitään hyötyä yllämainittuihin tarkotuksiin. Sitäpaitsi rauskukalalla on, kuten tohtori R. M'Donnell on osottanut, äskenmainitun elimen ohella vielä toinenkin, lähellä päätä sijaitseva elin, joka tiettävästi ei ole sähköinen, mutta joka näyttää olevan torpedokalan sähköpatterin todellinen vastine-elin. Yleensä myönnetään, että nämä elimet ja tavallinen lihas tarkalleen vastaavat toisiaan, mitä tulee sisäiseen rakenteeseen, hermojen jakautumiseen ja siihen tapaan, jolla eri reagentit niihin vaikuttavat. On myöskin erityisesti huomattava, että lihasten supistumista seuraa sähkön purkautuminen. Tohtori Radcliffe sanookin nimenomaan: "Torpedokalan sähköelimessä näyttää levon aikana olevan aivan samanlainen sähkölataus kuin se, joka on olemassa lihaksessa ja hermossa näiden ollessa levossa, ja torpedokalassa havaittava sähkönpurkautuminen lieneekin, sen sijaan että olisi sille jotakin yksinomaista, ainoastaan sen purkautumisen erikoinen muoto, joka on seurauksena lihaksen ja liikuntohermon toiminnasta." Tämän pitemmälle emme nykyään selitysyrityksessämme pääse, mutta kun tiedämme niin vähän näiden elinten tarkotuksista ja kun emme ensinkään tunne nykyisten sähkökalojen kantavanhempien elintapoja ja rakennetta, olisi kovin rohkeata väittää, etteivät nämä elimet ole voineet asteittaisesti kehittyä minkäänlaisten välimuotojen kautta.

Mainitut elimet näyttävät ensi katsannolla tarjoovan toisenkin, vielä suuremman vaikeuden, koska ne esiintyvät noin tusinalla eri kalalajilla, joista muutamat ovat toisilleen hyvin etäistä sukua. Kun sama elin tavataan useilla saman luokan jäsenillä, varsinkin sellaisilla, joilla on hyvin erilaiset elintavat, voimme yleensä pitää sitä luokan yhteisen esi-isän jättämänä perintönä; jos elin puuttuu joiltakin luokan jäseniltä, voimme syynä tähän pitää käytännön puutetta tai luonnollista valintaa. Jos siis sähköelimet olisivat jonkin muinaisen esi-isän perintöä, odottaisimme kaikkien sähkökalojen olevan läheistä sukua toisilleen. Mutta näin ei suinkaan ole asian laita, eikä geologiakaan mitenkään johda meitä uskomaan, että useimmilla kaloilla muinoin olisi ollut sähköelimet, jotka niiden toisintuneet jälkeläiset myöhemmin olisivat kadottaneet. Asiaa lähemmin tarkastaessamme havaitsemme kuitenkin, että nämä sähköelimet sijaitsevat eri kaloilla eri ruumiinosissa, että ne eroavat sekä rakenteeltaan että levyjen asettelulta ja Pacinin mukaan myöskin siihen tapaan nähden, millä sähkönkiihotus syntyy sekä vihdoin siinä, että ne ovat varustetut hermoilla, joilla on eri lähtökohta — joka viimemainittu seikka kenties onkin kaikkein tärkein eroavaisuus. Eri kalojen sähköelimiä ei siis voida pitää homologisina, vaan ainoastaan funktioltaan samankaltaisina eliminä. Tästä seuraa, ettei ole mitään syytä olettaa niiden olevan yhteisten esivanhempien perintöä; sillä jos niin olisi laita, niin ne joka suhteessa muistuttaisivat toisiaan tarkalleen. Täten poistuu meiltä vaikeus, jonka olisi tarjonnut näköään saman elimen syntyminen useissa toisilleen etäistä sukua olevissa lajeissa; jäljelle jää ainoastaan toinen vähäisempi vaikeus, joskin suuri sekin: minkä asteittaisen kehityskulun kautta nuo elimet ovat kussakin eri kalaryhmässä syntyneet?