Loistoelimet, joita tapaamme muutamilla sangen erilaisiin heimoihin kuuluvilla hyönteisillä ja jotka sijaitsevat eri ruumiinosissa, tarjoovat meille nykyisellä tietämättömyyden kannalla ollessamme miltei aivan samanlaisen vaikeuden kuin sähköelimet. Muitakin samankaltaisia tapauksia saattaisi mainita; niinpä Orchis ja Asclepias kasveilla, jotka ovat toisilleen niin etäistä sukua kuin siemenkasvit suinkin saattavat olla, on näköään samanlainen, sangen omituinen laite: siitepölymyhky sijaitsee jalustan päässä, joka on varustettu tahmeata nestettä erittävällä rauhasella; mutta tässäkään eivät osat ole homologisia. Kaikissa niissä tapauksissa, joissa organisationi-asteikossa toisistaan etäällä olevat olennot ovat varustetut samanlaisilla erikoiselimillä, havaitsemme, että vaikka elinten yleinen ulkomuoto ja funktio olisikin sama, niissä kumminkin aina on löydettävissä joitakin peruseroavaisuuksia. Niinpä cephalopodien eli mustekalojen silmät ihmeellisesti muistuttavat luurankoisten eläinten silmiä, eikä kumminkaan mikään osa voi toisilleen näin etäisissä ryhmissä olla yhteisen esi-isän perua. Mivart on maininnut tämän seikan erikoisen vaikeana tapauksena, mutta minä en voi käsittää sillä olevan mitään todistusvoimaa, sillä täytyyhän näköelimen muodostua läpikuultavasta kudoksesta ja olla varustettuna jonkinlaisella mykiöllä, joka synnyttää kuvan pimeän kammion takaseinälle. Paitsi tätä pintapuolista yhdenkaltaisuutta on mustekalojen ja luurankoisten silmässä tuskin mitään yhteistä, kuten voimme havaita Hensenin oivallisesta mustekalojen näköelimiä käsittelevästä tutkielmasta. Minun on tässä mahdotonta mennä yksityisseikkoihin, mutta tahdon kumminkin mainita muutamia eroavaisuuskohtia. Korkeampien mustekalojen kristallimykiö on kokoonpantu kahdesta osasta, jotka sijaitsevat toinen toisensa takana aivankuin kaksi eri mykiötä; molemmat eroavat perinpohjin rakenteeltaan ja kokoonpanoltaan luurankoisten mykiöstä. Verkkokalvo on täydellisesti toisenlainen, perusosaset ovat kokonaan toisin järjestyneet ja silmäkalvojen välissä on suuri hermosolmu. Lihasten keskinäiset suhteet ovat niin erilaiset kuin ajatella voi ja samoin on laita muissakin kohdin. Tämän vuoksi ei ole aivan helppoa ratkaista, voiko käyttää edes samoja nimityksiä puhuessaan mustekalojen ja luurankoisten silmistä. Jokaisen vallassa on tietysti olla uskomatta, että silmä on kummassakaan tapauksessa kehittynyt luonnollisen valinnan kautta toisiaan seuraavista vähäisistä muunteluista; mutta jos tämä olettamus hyväksytään toisessa tapauksessa, on se ilmeisesti mahdollinen toisessakin; ja molempien ryhmien näköelimissä voimmekin edellyttää tapaavamme perinpohjaisia rakenteeneroavaisuuksia, jos kerran omaksumme edellämainitun mielipiteen niiden muodostumisesta. Samoinkuin kaksi henkilöä on joskus toisistaan riippumatta tehnyt saman keksinnön, samoin näyttää luonnollinen valintakin mainituissa eri tapauksissa, työskennellessään kunkin olennon eduksi ja käyttäessään hyväkseen kaikkia suotuisia muunteluja, muodostaneen eri elollisten olentojen elimet funktioltaan samanlaisiksi, rakenteen-yhtäläisyyksien olematta millään tavoin yhteisten esivanhempien perintöä.
Tarkastaakseen tässä teoksessa esittämiäni johtopäätöksiä on Fritz Müller suurella huolellisuudella käyttänyt jotenkin samanlaista todistelujohtoa kuin minäkin. Eräisiin äyriäisheimoihin kuuluu muutamia lajeja, joilla on ilmanhengitysneuvot ja jotka ovat soveltautuneet maa-elämään. Kahdessa näistä heimoista, joita Fritz Müller tutki tarkemmin ja jotka ovat läheistä sukua toisilleen, ovat lajit peräti yhtäläisiä, mitä tulee kaikkiin tärkeihin ominaisuuksiin, kuten aistimiin, verenkiertoelimiin, monimutkaisesti rakennetussa vatsassa sijaitsevien karvatukkojen asemaan ja vettähengittävien kidusten koko rakenteeseen, jopa niihin mikroskoopillisen pieniin väkäsiinkiin, jotka puhdistavat kiduksia. Olisi siis saattanut odottaa, että myöskin yhtä tärkeät ilmanhengitysneuvot olisivat olleet samat edellämainittuihin kahteen heimoon kuuluvilla maalla-elävillä lajeilla. Sillä miksi tämä ainoa elin, jonka tehtävä molemmissa heimoissa on sama, olisi muodostunut eriäväksi, kun kaikki muutkin tärkeät elimet ovat hyvin samanlaiset tai miltei identiset?
Fritz Müller arvelee, yhtyen minun esittämääni mielipiteeseen, tämän niin monissa rakenteenkohdissa esiintyvän suuren yhtäläisyyden saavan selityksensä siitä, että se on yhteisiltä esivanhemmilta peritty. Mutta koska yllämainittuihin kahteen heimoon kuuluvien lajien suuri enemmistö, kuten äyriäiset yleensä, elää vedessä, on hyvin epätodennäköistä, että niiden yhteiset esivanhemmat olisivat soveltautuneet hengittämään ilmaa. Müller johtui tästä huolellisesti tutkimaan ilmaa-hengittävien lajien hengityselimiä ja hän huomasi niiden eroavan toisistaan useissa tärkeissä kohdissa, kuten ilma-aukkojen asemassa ja niiden avautumis- ja sulkeutumistavassa sekä muutamissa vähäisemmissä yksityisseikoissa. Tällaiset eroavaisuudet ovat ymmärrettävissä, jopa odotettavissakin, jos oletamme eri heimoihin kuuluvien lajien vähitellen yhä enemmän mukautuneen maaelämään ja ilman hengittämiseen. Sillä kuuluen eri heimoihin näiden lajien on täytynyt olla jonkun verran erilaisia, ja koska kunkin muuntelun luonteen määrää kaksi tekijää, elimistön ja ympäröivien olosuhteiden laatu, eivät lajit varmaankaan ole voineet muunnella aivan samalla tavalla. Luonnollisen valinnan on siis, päästäkseen samaan funktiolliseen tulokseen, ollut muovailtava erilaisia aineksia eli muunteluja; ja näin muodostuneiden rakenteiden täytyy miltei välttämättömyyden pakosta olla toisistaan eroavia. Jos oletetaan, että kaikki olennot ovat erikseen luotuja, jää tapaus kokonaan käsittämättömäksi. Tällä todistelulla näyttää olleen niin ratkaiseva merkitys Müllerille, että se on saanut hänet omaksumaan minun tässä teoksessa esittämäni mielipiteet.
Toinenkin etevä eläintutkija, professori Claparede-vainaja, on samaa todistelua käyttäen tullut samaan tulokseen. Hän osottaa, että on olemassa eri alaheimoihin ja heimoihin kuuluvia punkkeja (Acaridae), jotka ovat varustetut jonkinlaisilla karvapihdeillä. Näiden elinten on täytynyt kehittyä erikseen eri heimossa, koska ne eivät voi olla yhteisiltä esivanhemmilta perittyjä; eri ryhmissä ne ovatkin toisintumalla muodostuneet eri elimistä — etujaloista, takajaloista, leukanivelistä tai huulista tai takaruumiin alapuolella olevista lisäkkeistä.
Edellämainituissa tapauksissa havaitsemme näöltään, joskaan ei kehitykseltään, aivan samanlaisten elinten, jotka kuuluvat toisilleen hyvin kaukaista tai ei ensinkään sukua oleville olennoille, täyttävän saman tarkotuksen ja suorittavan saman tehtävän. Toisaalta on luonnossa yleisenä sääntönä, että sama tarkotus saavutetaan mitä moninaisimmilla keinoilla, usein silloinkin, kun on kysymys toisilleen läheistä sukua olevista olennoista. Kuinka erilainen onkaan linnun sulkasiiven ja lepakon kalvonpeittämän siiven rakenne! Ja vielä paljon erilaisemmat ovat perhosen neljä siipeä, kärpäsen kaksi siipeä ja kovakuoriaisen kaksi peitinsiipien suojaamaa siipeä. Kaksikuoristen raakkujen kuoripuoliskojen ainoana tehtävänä on avautua ja sulkeutua, mutta kuinka erilainen onkaan niiden lukkolaitos rakenteeltaan, alkaen Nuculan tarkasti toisiinsa liittyvistä pitkistä hammasriveistä ja päättyen sorsasimpukan yksinkertaiseen lukkojänteeseen. Siemenet leviävät eri tavoin: tavattoman pienuutensa avulla; siten, että siemenkuori on muuttunut kevyeksi ilmapallon tapaiseksi verhoksi; että siemenet ovat peittyneinä mitä erilaatuisimmista kasvinosista muodostuneeseen lihaan, joka ollen sekä ravinnoksi kelpaavaa että silmäänpistävän väristä houkuttelee lintuja; monenlaisten koukkujen, väkästen ja karkeiden vihneiden avulla, jotka takertuvat nelijalkaisten karvoihin; siten että ovat varustetut yhtä monenmuotoisilla kuin hienorakenteisilla siivillä ja haivenilla, joten pieninkin tuulenlöyhkä niitä lennättää. Tahdon antaa vielä yhden esimerkin, sillä tämä saman tarkotuksen saavuttaminen mitä erilaisimmilla keinoilla ansaitsee näet mielestäni sitäkin suuremmalla syyllä huomiota, kun jotkut kirjailijat väittävät, että elolliset olennot muka ovat luodut erilaisiksi pelkän vaihtelevaisuuden vuoksi, ikäänkuin leikkikalut jossakin lelukaupassa. Yksineuvoiset sekä sellaiset kaksineuvoiset kasvit, joiden siitepöly ei itsestään putoa luotille, tarvitsevat apua hedelmöittyäkseen. Muutamat lajit hedelmöittyvät siten, että siitepölyhiukkaset, jotka ovat keveitä ja löyhästi toisissaan kiinni, tuulen kuljettamina aivan sattumalta joutuvat luotille. Tämä on kaikkein yksinkertaisin ajateltavissa oleva tapa. Miltei yhtä yksinkertaisesti, mutta aivan eri tavalla tapahtuu hedelmöittyminen useissa kasveissa, joissa tasamukainen kukka erittää muutamia harvoja mesipisaroita, siten houkutellen luoksensa hyönteisiä, jotka kuljettavat siitepölyä ponsista luotille.
Lähtien tästä yksinkertaisesta muodosta voimme aste asteelta siirtyä lukemattomiin yhä taidokkaampiin rakennelmiin, joilla kaikilla on sama tarkotus ja jotka toimivat pää-asiassa samalla tavalla, mutta aikaansaavat muutoksia kukan jokaisessa osassa. Mesi voi olla koottuna erimuotoisiin säiliöihin, samalla kuin heteet ja emit ovat monin tavoin muuttuneet, muodostaen toisinaan ansantapaisia kojeita, toisinaan taas ärtyisyytensä tai joustavuutensa vuoksi kyeten suorittamaan tarkasti määrättyjä liikkeitä. Tällaisista rakennelmista johdumme vihdoin sellaiseen harvinaiseen soveltautumistapaukseen kuin tohtori Crugerin äskettäin kuvaileman Coryanthes-kasvin kukkaan. Tämän Orchidae heimoon kuuluvan kasvin teriön alahuuli on kovertunut suureksi kehloksi, johon alituisesti tipahtelee miltei puhtaita vesipisaroita kahdesta sen yläpuolella olevasta vettä erittävästä torvesta; kun kehlo on puolillaan vettä, vuotaa vesi ulos toisessa syrjässä olevasta kourusta. Teriön alahuulen tyvipuoli on kehlon yläpuolella ja on sekin kovertunut jonkinmoiseksi kammioksi, johon johtaa kaksi sivukäytävää, ja tämän kammion sisäseinämässä on omituisia lihakkaita harjanteita. Älykkäinkään ihminen ei voisi aavistaa, mikä tarkotus näillä kukanosilla on, jollei hän ole sattunut näkemään mitä kaikkea kukassa tapahtuu. Tohtori Cruger näki suurten kimalaisparvien käyvän tämän orchis-kasvin jättiläismäisissä kukissa, ei kumminkaan mettä imemässä, vaan jyrsimässä kehlon yläpuolella olevan kammion seinämässä olevia lihaharjanteita; tällöin ne usein työnsivät toisensa kehloon, ja kun kehloon pudonneiden kimalaisten siivet kastuivat, eivät ne päässeet lentämään sieltä pois, vaan niiden täytyi ryömiä ulos kehlon laidassa olevan kourun kautta. Tohtori Cruger näki "katkeamattoman jonon" kimalaisia siten ryömivän ulos kylvystä, johon olivat tahtomattaan joutuneet. Käytävä on ahdas ja sen kattona ovat siitososat, niin että kimalainen tunkeutuessaan ulos ensiksi hieroo selkänsä tahmeaan luottiin ja sitten siitepölymyhkyjen tahmeisiin rauhasiin. Siitepölymyhkyt takertuvat näin sen kimalaisen selkään, joka ensimäisenä sattuu ryömimään äskenpuhjenneen kukan käytävästä. Tohtori Cruger lähetti minulle väkiviinaan pannun kukan ja kimalaisen, jonka hän oli tappanut ennenkuin se oli kokonaan ryöminyt ulos kukasta, ja jonka selässä vieläkin oli siihen tahmautunut siitepölymyhky. Kun kimalainen täten tahrautuneena lentää toiseen kukkaan tai uudelleen samaan kukkaan, tulee siitepölymyhky välttämättä ensin koskettamaan tahmeata luottia ja tarttuu siihen kiinni, jolloin kukka on hedelmöitetty. Vasta nyt oivallamme siis kunkin kukan osan, vettä erittävien torvien ja puolillaan vettä olevan kehlon tarkotuksen, joka estää mehiläisiä lentämästä pois ja pakottaa ne ryömimään ulos kourun kautta sekä hieromaan selkänsä sopivasti asetettuihin siitepölymyhkyihin ja tahmeaan luottiin.
Eräällä toisella Orchidae heimon kasvilla, Catasetum'illa on aivan erilainen, mutta saman tarkotuksen täyttävä kukanrakenne. Se on yhtä omituinen. Mehiläiset käyvät näissä, samoinkuin Coryanthes-kasvin kukissa, jyrsimässä teriön alahuulta. Tätä tehdessään ne eivät voi olla koskettamatta pitkää, suippenevaa, herkkätuntoista ulkonemaa eli "tuntosarvea", kuten sitä nimitän. Kun tätä tuntosarvea kosketetaan, siirtyy siitä värähtely erääseen kalvoon, joka heti puhkeaa; tällöin laukeaa eräs jänne, joka lennättää siitepölymyhkyn nuolen tavoin eteenpäin ja myhkyn tahmea pää tarttuu mehiläisen selkään. Hedekasvin siitepölymyhky — tämä Orchis-laji on nimittäin yksineuvoinen — joutuu siten mehiläisen mukana emikasvin kukkaan, jossa se joutuu kosketukseen luotin kanssa, ja tämä on siksi tahmea, että siitepölymyhkyä kiinnittävät venyvät rihmat katkeavat ja myhky jää kiinni luottiin, jolloin kukka on hedelmöittynyt.
Nyt voidaan kysyä: Kuinka meidän on edellisissä ja lukemattomissa muissa tapauksissa käsitettävä tuo aste asteelta kohoava rakenteen taidokkaisuus ja nuo moninaiset eri keinot saman tarkotuksen saavuttamiseksi? Vastaus on epäilemättä, kuten jo on huomautettu, se, että kun kaksi jo ennestänsä jossakin suhteessa lievästi eriävää muotoa muuntelee, ei muuntelevaisuus ole laadultansa aivan samanlaista, eivätkä siis ne tuloksetkaan, jotka luonnollinen valinta saavuttaa tähdätessään samaan yleiseen tarkotusperään, voi olla aivan samat. Meidän on myöskin pidettävä mielessämme, että jokainen korkealle kehittynyt elimistö on läpikäynyt monet muutokset ja että jokaisen muuntuneen rakenteen taipumuksena on mennä perinnöksi, jotenka ei mikään muuntelu helposti kokonaan häviä, vaan yhä uudelleen muuttuu. Jokaisen lajin jokaisen osan rakenne on senvuoksi, olkoonpa sen tarkotus mikä tahansa, niiden monien perittyjen muutosten summa, jotka laji on läpikäynyt alinomaa mukautuessaan muuttuneisiin elintapoihin ja elinehtoihin.
Vaikkakin siis monissa tapauksissa on sangen vaikeata lausua edes arveluakaan siitä, minkä siirtymäasteiden kautta elimet ovat kehittyneet nykyiselle kannalleen, olen kumminkin, katsoen elossa olevien ja tunnettujen muotojen hävinneihin ja tuntemattomiin verraten pieneen lukumäärään, hämmästyksellä huomannut, kuinka harvoin voidaan mainita elin, johon ei tiedetä minkään siirtymä-asteen johtavan. Varmaa on, että harvoin, jos milloinkaan, tapaamme ainoallakaan olennolla uusia elimiä, jotka näyttävät vartavasten jotakin erikoista tarkotusta varten luoduilta — kuten jo tuo vanha, joskin hieman liiotteleva luonnontieteellinen sääntö "Natura non facit saltum" (luonto ei tee harppausta) osottaakin. Tämän myönnytyksen tapaamme miltei jokaisen kokeneen luonnontutkijan kirjotuksissa. Milne Edwards on oivallisesti ilmaissut sen sanoessaan, että luonto on tuhlailevainen luodessaan muunteluja, mutta saita luodessaan uutta. Kuinka on selitettävä luomisopin kannalta, että luonnossa on niin paljon vaihtelevaisuutta ja niin vähän todella uutta? Miksi monien toisistaan riippumattomien olentojen, joista muka jokainen on erikseen luotu omaan paikkaansa luonnossa, kaikki osat ja elimet yleensä liittyvät toisiinsa asteittaisesti? Miksi ei luonto tee äkillisiä harppauksia rakenteesta toiseen? Luonnollisen valinnan teorian avulla ymmärrämme, miksi ei niin ole asian laita. Luonnollinen valinta vaikuttaa ainoastaan siten, että se käyttää hyväkseen pieniä toisiaan seuraavia muunteluja, eikä se siis milloinkaan voi tehdä suuria ja äkillisiä harppauksia, vaan sen täytyy edetä lyhyin ja varmoin, joskin hitain askelin.