Siirrymme nyt hetkiseksi eläinkunnan alhaisimpiin ryhmiin. Piikkinahkaiset (meritähdet, merisiilit y.m.) ovat varustetut omituisilla elimillä, n.k. pihtijaloilla. Nämä ovat, ollessaan hyvin kehittyneitä, kolmihaaraisia pihtejä, s.o. pihtejä, joissa on kolme sahalaitaista haaraa, joiden hampaat tarkasti liittyvät toistensa lomiin ja ovat kiinnitetyt taipuvan, lihaksien liikuttaman varren päähän. Nämä pihdit voivat tarttua lujasti mihin esineeseen tahansa. Alexander Agassiz on havainnut Echinuksen eli merisiilin nopeasti kuljettavan ulostusten kappaleita pihdistä pihtiin eräitä ruumiissaan olevia juovia myöten, jotteivät ulostukset mädättäisi sen kuorta. Kumminkaan ei ole mitään epäilystä siitä, että näillä pihdeillä on muitakin tehtäviä kuin lian poistaminen ruumiista, ja yksi näistä tehtävistä on nähtävästi niiden käyttäminen puolustusaseina.
Kuten usein ennenkin, kysyy Mivart näiden elinten johdosta: "Mitä hyötyä olisi sellaisten rakennelmien ensimäisistä aiheellisista alkeista ja kuinka sellaiset idullaan olevat elinten-alut olisivat voineet turvata ainoankaan piikkinahkaisen elämän?" Mivart lisää ettei "tarttumiskyvyn äkillinenkään kehitys olisi ollut hyödyksi ilman mainittua vapaasti liikkuvaa vartta eikä tämä olisi voinut toimia ilman sen päässä olevia pihtejä, ja mitkään vähäiset epämääräiset muutokset eivät olisi voineet samalla haavaa kehittää näitä monimutkaisella tavalla toisiinsaliittyviä rakennelmia. Tätä ei saata kieltää lausumatta hämmästyttävää paradoksia." Niin paradoksilliselta kuin se Mivartista kuuluneekin, on kumminkin monilla meritähdillä kolmihaaraiset tarttumapihdit, jotka ovat liikkumattomasti yhtyneet juurestaan, mutta silti tarttumakykyiset. Tämän saattaa käsittää, jos ne ainakin osaksi toimivat puolustusaseina. Agassiz, jolle olen suuressa kiitollisuuden velassa hänen ystävällisistä tätä kysymystä koskevista tiedonannoistaan, on ilmoittanut minulle, että on olemassa toisia meritähtiä, joiden kolmesta tarttumapihdistä yksi on muodostunut molempien muiden tueksi, sekä myöskin sukuja, joilta kolmas tarttumapihti on tykkänään hävinnyt. Echinoneus-eläimen kuoressa on Perrier'in mukaan kahdenlaisia pihtijalkoja, joista toiset muistuttavat Echinuksen, toiset Spatanguksen pihtijalkoja. Tällaiset tapaukset ovat aina mielenkiintoisia, koska ne selittävät näennäisesti äkilliset siirtymiset, osottaen että toinen elimen kahdesta muodosta on kehityksessään pysähtynyt.
Mitä näiden omituisten elinten kehitykseen tulee, päättää Agassiz omien ja Müllerin tutkimusten nojalla, että sekä meritähtien että merisiilien pihtijalkoja on epäämättömästi pidettävä muuntuneina piikkeinä. Tämän voi havaita sekä niiden kehittymistavasta yksilöllä että eri lajeissa ja suvuissa esiintyvästä laajasta ja täydellisestä astesarjasta, alkaen yksinkertaisista kyhmyistä, jotka vähitellen kehittyvät tavallisiksi piikeiksi ja siitä edelleen täydellisiksi kolmihaaraisiksi pihtijaloiksi. Asteittaisuutta on olemassa myöskin siinä tavassa, millä tavalliset piikit ja pihtijalat niitä tukevine kalkkisauvasineen niveltyvät kuoreen. Eräissä meritähtisuvuissa ovat havaittavissa "juuri ne yhdistelmät, jotka ovat tarpeen sen seikan toteennäyttämiseksi, että pihtijalat ovat ainoastaan muuntuneita haarautuneita piikkejä". Niinpä on olemassa kiintonaisia piikkejä, joiden kannan lähelle on liittynyt kolme yhtä etäällä toisistaan olevaa pykäläreunaista liikkuvaa haaraa; ja ylempänä on samassa piikissä jälleen kolme liikkuvaa haaraa. Kun nyt jälkimäiset lähtevät piikin latvasta muodostavat ne itse asiassa karkean pihtijalan, ja sellaisia voi nähdä samassa piikissä samalla haavaa kolmen alemman haaran kanssa. Tässä tapauksessa ovat pihtijalan haarat ja piikin liikkuvat haarat luonteeltaan selvästi identiset. Yleensä pidetään tavallisia piikkejä puolustusaseina; jos näin on laita, ei ole mitään syytä epäillä, että myöskin sahareunaisilla ja liikkuvilla haaroilla varustetuilla pihdeillä on sama tarkotus; ja ne voivat täyttää tämän tarkotuksen sitäkin paremmin, mikäli ne yhtymällä toisiinsa toimivat tarttuma- ja sieppaamisneuvoina. Näin jokainen kehitysaste, alkaen tavallisesta kiintonaisesta piikistä ja päättyen kiintonaiseen pihtijalkaan, on eläimelle hyödyllinen.
Muutamilla meritähtilajeilla nämä elimet, sen sijaan että olisivat kiinnitetyt liikkumattomaan tukeen, ovat taipuvan ja lihaksilla varustetun, joskin lyhyen varren päässä; tällöin niillä varmaankin on jokin muukin tehtävä kuin puolustusneuvojen. Merisiileissä voi seurata askel askeleelta sitä kehitystä, jonka kautta kiintonainen piikki tulee nivelellä kuoreen liittyväksi ja siten liikkuvaksi. Toivoisin, että tila sallisi minun tässä perinpohjaisemmin selostaa Agassiz'in mielenkiintoisia huomioita pihtijalkojen kehittymisestä. Kaikki mahdolliset kehitysasteet — lisää hän vielä — ovat havaittavissa myöskin meritähtien pihtijalkojen ja käärmetähtien, erään toisen piikkinahkaisryhmän, väkästen välillä; samoin myöskin merisiilien pihtijalkojen ja samaan suureen pääjaksoon kuuluvien merimakkaroiden (Holothuriae), kalkkiankkurien välillä.
Muutamat eläinyhteiskunnat eli zoophytit, kuten niitä on kutsuttu, nimittäin sammal eläimet, ovat varustetut omituisilla elimillä, joita nimitetään avikularioiksi. Näiden elinten rakenne vaihtelee melkoisesti eri lajeilla. Täydellisimmällä asteellaan ne omituisesti muistuttavat pienoiskokoista korppikotkanpäätä nokkineen, joka on kaulan varassa ja liikkuva, kuten alaleukakin. Eräällä tarkastamallani lajilla kaikki saman haaran avikulariot usein liikkuivat yhtaikaa edestakaisin leukapielet levällään, tehden noin 90° kulman viiden sekunnin kuluessa, ja niiden liike sai koko sammaleläin-yhteiskunnan värisemään. Kun koskettaa leukoja neulalla, tarttuvat ne siihen niin lujasti, että siten voi panna koko haaran värisemään.
Mivart mainitsee tämän tapauksen osottaakseen, kuinka vaikeata muka on uskoa, että sellaiset elimet kuin sammaleläinten avikulariot ja piikkinahkaisten pihtijalat, joita hän pitää "oleellisesti samankaltaisina" olisivat voineet kehittyä luonnollisen valinnan vaikutuksesta niin etäällä toisistaan olevissa eläinkunnan luokissa. Mutta mitä rakenteeseen tulee, en voi nähdä mitään samankaltaisuutta kolmihaaraisten pihtijalkojen ja avikularioiden välillä. Jälkimäiset muistuttavat jonkunverran enemmän äyriäisten saksia, ja Mivart olisi voinut yhtä hyvällä syyllä mainita tämän yhdenkaltaisuuden erikoisena vaikeutena — tai vaikkapa yhdennäköisyyden avikularioiden ja linnunpään välillä. Luonnontutkijat Busk, tohtori Smitt ja tohtori Nitsche, jotka ovat tarkoin tutkineet tätä ryhmää, arvelevat avikularioiden vastaavan yksilöitä ja niiden kammioita niissä yhteiskunnissa, joista zoophytit ovat kokoonpannut; kammion liikkuva huuli eli kansi vastaa avikularion liikkuvaa alaleukaa. Busk ei kumminkaan tunne mitään nykyään eläviä välimuotoja itse eläimille ja avikularioille. On senvuoksi mahdotonta mennä lausumaan mitään arveluja siitä, millaisten hyödyllisten väliasteiden kautta toinen olisi voinut muuttua toiseksi. Mutta tästä ei suinkaan seuraa, ettei tällaisia väliasteita ole ollut olemassa.
Koska äyriäisten pihdit jonkun verran muistuttavat sammaleläinten avikularioita — molemmat kun toimivat nipistiminä — maksanee vaivan osottaa, että edellisistä on vieläkin olemassa pitkä sarja hyödyllisiä astemuotoja. Ensimäisellä ja yksinkertaisimmalla asteella mainitun elimen viimeinen nivel sulkeutuu joko viimeistä-edellisen leveän nivelen tasapäistä kärkeä tai koko sen sivua vastaan, ollen siten kykenevä tarttumaan kiinni esineeseen, mutta elin toimii vielä samalla jalkana. Seuraavalla asteella leveän viimeistä-edellisen nivelen toinen kulma on hieman ulkoneva, toisinaan epäsäännöllisen hampaallinen, ja viimeinen nivel sulkeutuu hampaita vastaan. Tämän ulkoneman koon kasvaessa ja sen sekä viimeisen nivelen muodon lievästi toisintuessa ja kehittyessä sakset tulevat yhä täydellisemmiksi, kunnes vihdoin joudumme niin täydellisiin tarttuma-elimiin kuin ravun sakset ovat: ja tällaista asteittaista kehitystä voimmekin todellisuudessa seurata.
Avikularioiden ohella sammal-eläimillä on toisetkin omituiset elimet, n.k. vibrakelit. Nämä ovat tavallisesti pitkiä liikkuvia ja herkkätuntoisia harjaksia. Eräällä tutkimallani lajilla vibrakelit olivat hieman käyrät ja ulkosyrjältään sahalaitaiset ja kaikki saman eläinjoukon vibrakelit liikkuivat usein yht'aikaa, niin että ne pitkien airojen tavoin nopeasti pyyhkäisivät erään roskan mikroskooppini objektilasilta. Kun eräs roska pantiin vibrakelien päälle, takertui se niihin kiinni ja ne ponnistelivat voimakkaasti vapautuakseen siitä. Vibrakelien arvellaan toimivan puolustuseliminä ja niiden saattaa nähdä, huomauttaa Busk, "hitaasti ja huolellisesti pyyhkivän sammaleläinjoukon pintaa poistaen kaiken mikä saattaisi vahingoittaa kammioiden arkoja asukkaita, kun niiden lonkerot pistäytyvät ulos." Avikulariot, samoinkuin vibrakelit, toimivat nähtävästi puolustuseliminä, mutta sen ohella ne myöskin pyydystävät ja surmaavat pieniä eläimiä, joiden sitten veden virtausten mukana arvellaan kulkeutuvan yksilöeläinten lonkeroiden ulottuville. Muutamat lajit ovat varustetut sekä avikularioilla että vibrakeleilla ja toiset taas yksinomaan vibrakeleilla.
On vaikeata kuvitella kahta ulkonäöltään erilaisempaa esinettä kuin harjasmainen vibrakeli ja linnunpään muotoinen avikulario. Kumminkin nämä elimet ovat miltei varmasti homologisia ja kehittyneet samasta yhteisestä alusta, nimittäin yksilöeläimestä ja sen kammiosta. Tämä selittää, miksi nämä elimet eräissä tapauksissa välimuotojen välityksellä liittyvät toisiinsa, kuten Busk tietää kertoa; niinpä eräiden Lepralia-lajien avikulariossa liikkuva "leuka" on niin ohennut, että se muistuttaa harjasta ja ainoastaan kiinteän "yläleuan" olemassa olo osottaa sen avikularioksi. Vibrakelit ovat voineet suorastaan kehittyä kammioiden kansista käymättä avikulario-asteen lävitse; mutta todennäköisempää on, että ne ovat käyneet tämän asteen lävitse, koska muuttumisen aikaisimmilla asteilla kammion muut osat ja sisässä oleva yksilöeläin olisivat tuskin voineet heti hävitä. Usein vibrakelien juurella on syvennyksellä varustettu tuki, joka näyttää vastaavan avikularion kiinteätä "nokkaa", mutta muutamilta lajeilta tämä tuki kokonaan puuttuu. Jos tämä käsitys vibrakelien muodostuksesta on oikea, on niiden muodostus mielenkiintoinen. Sillä jos oletamme, että avikularioilla varustetut lajit olisivat hävinneet sukupuuttoon, ei vilkkainkaan mielikuvitus olisi koskaan voinut kuvitella, että vibrakelit olivat aikaisemmassa muodossaan olleet linnunpäätä tai omituista päähinettä tai laatikkoa muistuttavia elimiä. On mielenkiintoista nähdä kahden näin tavattoman erilaisen elimen kehittyneen samasta alusta; ja koska kammion liikkuvan huulen tehtävänä on suojella yksilöeläintä, ei ole ensinkään vaikeata otaksua, että kaikkien niiden kehitysasteiden, joiden kautta huuli ensin muuttuu avikularion alaleuaksi ja sitten pidentyneeksi harjakseksi, täytyi olla erilaisina suojeluskeinoina eri olosuhteissa.
Kasvikunnasta Mivart mainitsee kaksi tapausta, nimittäin orchis-kasvien kukanrakenteen ja kiipeilevien kasvien liikunnot. Edellisen johdosta hän lausuu että "yritys selittää sen syntyä on aivan epätyydyttävä ja aivan riittämätön selittämään noita äärettömän pieniä rakennelman-alkeita, jotka vasta sitten voivat tulla hyödyllisiksi, kun ne ovat melkoisesti kehittyneet." Koska olen laajasti käsitellyt tätä asiaa eräässä toisessa teoksessani, tahdon tässä esittää vain muutamia yksityiskohtia, jotka koskevat erästä orchis-kukkien silmäänpistävimmistä omituisuuksista, nim. niiden siitepölymyhkyjä. Hyvin kehittyneen siitepölymyhkyn muodostaa joukko siitepölyhiukkasia, jotka ovat joustavan varren latvassa ja tämä varsi taas on kiinnitetty hyvin tahmeasta aineesta muodostuneeseen kantaan. Nämä laitteet vaikuttavat, että hyönteiset voivat kuljettaa siitepölymyhkyjä toisesta kukasta toisen kukan luottiin. Muutamien orchis-lajien siitepölymyhkyt ovat varrettomat, ja hiukkasia yhdistävät toisiinsa ainoastaan hienot rihmat, mutta koska tällaisia on muillakin kuin orchis-kasveilla, ei meidän tarvitse tässä ottaa niitä huomioon. Mainittakoon kumminkin, että orchis-kasvien alinta kehityskantaa edustavasta Cypripedium kasvista voimme nähdä, kuinka nämä rihmat aluksi kehittyvät. Muilla orchis-lajeilla yhtyvät rihmat siitepölymyhkyn toisessa päässä, ja näin on muodostunut ensimäinen alku varren kehitykselle. Että varsi, silloinkin kun se on melkoisen pitkä ja kehittynyt, on näin saanut alkunsa, siitä antavat meille hyvän todistuksen ne kesken kehitystään pysähtyneet siitepölyhiukkaset, joita toisinaan tavataan vajonneina siitintukun kiinteisiin keskiosiin.