Minun on lisättävä, että muutamat tässä esittämistäni tosiasioista ja todisteista ovat samassa tarkotuksessa esitetyt eräässä "Medico-Chirurgical Review'issa" äskettäin julkaistussa kirjotuksessa.
Nykyään miltei kaikki luonnontutkijat myöntävät kehityksen jossakin muodossa. Mivart arvelee lajien muuttuvan "sisäisestä pakosta tai taipumuksesta", josta emme muka mitään tiedä. Että lajeilla on kyky muuttua, sen myöntävät kaikki kehitysopin kannattajat; mutta mielestäni on tarpeetonta puhua mistään muusta sisäisestä pakosta tai taipumuksesta kuin siitä tavallisesta muuntelutaipumuksesta, joka ihmisen toimittaman valinnan avulla on luonut monet hyvinsoveltautuneet kotirodut ja joka luonnollisen valinnan avulla on yhtä hyvin kyennyt asteittaisesti kehittämään luonnonrodut eli lajit. Lopullisena tuloksena on yleensä, kuten jo on selitetty, ollut organisationissa tapahtunut edistys, joissakin harvoissa tapauksissa kumminkin taantumus.
Mivart on myöskin taipuvainen uskomaan — ja monet luonnontutkijat ovat hänen kanssaan yhtä mieltä — että uusia lajeja ilmestyy "äkkiä ja kerta kaikkiaan tapahtuvan muuntelun kautta". Hän arvelee esim., että sukupuuttoon kuolleen kolmivarpaisen Hipparionin ja hevosen väliset eroavaisuudet syntyivät yht'äkkiä. Hänestä on vaikeata uskoa, että "linnun siipi on kehittynyt millään muulla tavalla kuin verrattain äkillisen, laadultaan selväpiirteisen ja huomattavan muuntelun kautta"; ja arvatenkin hänellä on sama ajatus myöskin lepakkojen ja pterodaktylien siivistä. Tämä otaksuma, jonka mukaan elimistöjaksoissa olisi suuria aukkoja ja paljon katkonaisuutta, tuntuu minusta tuiki epätodenmukaiselta.
Jokainen, joka uskoo kehityksen tapahtuneen hitaasti ja asteittaisesti, on tietysti valmis myöntämään, että on saattanut tapahtua lajinmuutoksia, jotka ovat olleet yhtä jyrkkiä ja suuria kuin mikä tahansa yksityinen muutos, jonka tapaamme luonnossa ja vieläpä kesytystilassakin. Mutta koska lajit ovat muuntelevaisempia kesytettyinä tai viljeltyinä kuin luonnollisen elinehtojensa alaisina, ei ole todennäköistä, että luonnossa on usein tapahtunut sellaisia suuria ja jyrkkiä muutoksia, jollaisia tiedetään toisinaan syntyvän kesytetyissä ja viljellyissä lajeissa. Jälkimäisistä muunteluista voidaan useita pitää reversioni- eli palautumistapauksina; ja ne ominaisuudet, jotka tällöin palautuvat, ovat todennäköisesti useinkin saavutetut aluksi aste asteelta. Vielä useampia täytyy pitää epämuodostumina, kuten esim. kuusisormisia tai harjasihoisia ihmisiä, Ancona-lampaita, Niata-karjaa y.m.; ja koska ne ominaisuuksiltaan suuresti eroavat luonnonlajeista, eivät ne paljoakaan valaise kyseessäolevaa asiaa. Jollemme ota lukuun tämänlaatuisia muuntelutapauksia, lienee olemassa ainoastaan harvoja äkillisiä muunteluita ja kun niitä luonnossa tavataan, voidaan niitä korkeintaan pitää epävarmoina lajeina, jotka ovat läheistä sukua kantamuodolleen.
Ne syyt, joiden vuoksi epäilen luonnonlajien muuttuneen yhtä jyrkästi kuin toisinaan kotirodut, ja joiden vuoksi en ensinkään usko niiden muuttuneen Mivartin otaksumalla ihmeellisellä tavalla, ovat seuraavat: Kokemuksemme mukaan kotiroduissamme esiintyy jyrkkiä ja selväpiirteisiä muutoksia vain yksitellen ja jotenkin pitkien väliaikojen päästä. Jos sellaisia esiintyisi luonnossa, häviävät ne helposti satunnaisten, tuhoavien voimien tai myöhemmän ristisiitoksen vaikutuksesta; ja samoin tiedämme käyvän kesytystilassakin, ellei ihminen omista erikoista huolenpitoa tällaisille muunteluille ja eristä niitä muiden joukosta. Jos siis oletamme jonkin uuden lajin äkkiä syntyvän Mivartin otaksumalla tavalla, täytyy meidän myöskin vastoin kaikkea analogiaa olettaa, että samalle alueelle yht'äkkiä ilmestyy useita omituisesti muuttuneita yksilöitä. Tämän pulman vältämme — samoinkuin kysymyksen ollessa ihmisen toimittamasta itsetiedottomasta valinnasta — omaksumalla opin asteittaisesta kehityksestä, joka perustuu siihen, että suuri joukko suotuisaan suuntaan enemmän tai vähemmän muuntelevia yksilöitä säilyy ja että suuri joukko päinvastaiseen suuntaan muuntelevia tuhoutuu.
Voi tuskin olla epäilystä siitä, että monet lajit ovat kehittyneet peräti asteittaisella tavalla. Monien luonnontilassa elävien laajojen heimojen lajit jopa suvutkin liittyvät niin läheisesti toisiinsa, että niitä useinkin on vaikea erottaa toisistaan. Jokaisella mantereella tapaamme, kulkiessamme pohjoisesta etelään, alankoseuduilta ylänköseuduille j.n.e., runsaasti läheissukuisia eli toisiaan vastaavia lajeja, samoin tapaamme niitä eräillä toisistaan erotetuilla mantereilla, joiden on täytynyt olettaa aikaisemmin olleen yhteydessä keskenään. Tehdessäni nämä ynnä alempana seuraavat huomautukset, minun on pakko viitata seikkoihin, jotka tulevat vasta myöhemmin käsiteltäviksi. Jos luomme katseemme jotakin mannermaata ympäröiviin monilukuisiin saariin, havaitsemme että hyvin monet niiden asujamista voidaan lukea ainoastaan epävarmojen lajien joukkoon. Samoin on laita, jos luomme katseemme menneisiin aikoihin ja vertaamme äskettäin elävien ilmoilta poistuneita lajeja nykyisiin; tai jos vertaamme saman geologisen muodostuman eri kerroksiin hautautuneita kivettyneitä lajeja. On aivan ilmeistä, että monen monituiset lajit ovat mitä läheisimmässä sukulaisuussuhteessa muihin vielä eläviin tai vielä hiljan elossa olleisiin lajeihin; ja sellaisten lajien voitanee tuskin väittää kehittyneen jyrkällä ja äkillisellä tavalla. Meidän ei myöskään pidä unohtaa, että tarkastaessamme eri lajien sijasta samansukuisten lajien erikoisia osia voimme havaita lukuisien ja ihmeen hienovivahteisten välimuotojen liittävän toisiinsa hyvin erilaisia rakennelmia.
Monet laajat tosiseikkaryhmät ovat käsitettävissä ainoastaan siltä näkökannalta, että lajit ovat kehittyneet hyvin hitain askelin. Niinpä se seikka, että laajempiin sukuihin kuuluvat lajit ovat toisilleen läheisempää sukua ja osottavat suuremman joukon muunnoksia kuin pienempiin sukuihin kuuluvat lajit. Edelliset ryhmittyvät sitäpaitsi pieniin sikermiin, samoinkuin muunnokset lajien ympärille, ja ovat muissakin suhteissa verrattavissa muunnoksiin, kuten teoksemme toisessa luvussa on osotettu. Samalta näkökannalta voimme käsittää, mistä syystä lajiominaisuudet ja sellaiset elimistön osat, jotka ovat poikkeavalla tavalla tai tavattoman voimakkaasti kehittyneet, ovat muuntelevaisempia kuin muut osat. Voisin mainita edellisten lisäksi useita muitakin samankaltaisia tosiseikkoja, jotka kaikki viittaavat samaan suuntaan.
Vaikka on miltei varmaa, että hyvin monet lajit ovat kehittyneet askelin, jotka eivät ole olleet suurempia kuin ne, jotka erottavat toisistaan lieviä muunnoksia, voidaan tietysti kumminkin väittää, että jotkut lajit ovat kehittyneet muista eroavalla, äkillisellä tavalla. Mutta tällaisen otaksuman tueksi olisi esitettävä painavia todistuksia. Tuskin mitään huomiota ansaitsevat ne epämääräiset ja eräissä suhteissa väärät verrantotapaukset, joita on esitetty tämän mielipiteen tueksi ja joiden paikkansa-pitämättömyyden Chauncey Wright on osottanut, kuten esim. vertailut epäorganisten aineiden äkilliseen kiteytymiseen tai soikkopallon (steroidin) keikahtamiseen asennosta toiseen. Ensi katsannolla näyttää kyllä eräs seikka, nimittäin geologisissa kerrostumissa huomattava uusien ja selvästi eroavien lajien äkillinen ilmestyminen, antavan tukea sille arvelulle, että lajit ovat kehittyneet äkkiä. Mutta tämän todistuksen arvo riippuu kokonaan siitä, kuinka täydellinen se kertomus on, jonka geologia antaa meille noista maapallon historian etäisistä ajoista. Jos tuo kertomus todellakin on niin katkonainen kuin monet geologit väittävät, ei ole ensinkään kumma, jos näyttää siltä kuin uudet elämänmuodot olisivat äkkiä kehittyneet.
Ellemme myönnä mahdollisiksi sellaisia suunnattomia muutoksia, joita Mivart väittää tapahtuneen, kuten esim. lintujen tai lepakkojen siipien äkillistä kehittymistä tai Hipparionin äkillistä muuttumista hevoseksi, voi äkillisten muutosten usko tuskin millään tavoin valaista yhdistävien nivelten puuttumista geologisissa kerrostumissa. Sen sijaan embryologia (sikiö-oppi) vastustaa jyrkästi tällaisten äkillisten muutosten mahdollisuutta. On tunnettua, ettei lintujen ja lepakkojen siivissä ja hevosen jaloissa voi huomata mitään erotusta varhaisella sikiö-asteella ja että eroavaisuudet ilmaantuvat vasta myöhemmin pienen pienin astein. Kaikenlaiset sikiössä huomattavat yhtäläisyydet saavat, kuten myöhemmin tulemme näkemään, selityksensä siitä, että nykyisten lajiemme esipolvet ovat muuntuneet yksilöiden aikaisimman nuoruuskauden jälkeisenä aikana ja jättäneet saavuttamansa uudet ominaisuudet jälkeläisilleen perinnöksi vastaavassa iässä. Muutoksella ei tämän vuoksi ole ollut juuri mitään vaikutusta sikiöön, ja tämä on jäänyt lajin muinaisen tilan todistuskappaleeksi. Siitä johtuu, että nykyään elävät lajit aikaisemmilla kehitysasteillaan niin yleisesti ovat samankaltaisia kuin vanhat sukupuuttoon kuolleet samaan luokkaan kuuluvat muodot. Jos omaksumme tämän kannan sikiöyhtäläisyyksien merkityksestä, on uskomatonta, että mikään eläin olisi ollut sellaisten äkillisten ja jyrkkien muutosten alaisena, kuin mistä äsken on ollut puhe, osottamatta jälkeäkään mistään äkillisestä muuntelusta sikiö-asteella, jolla sen rakenteen jokainen osa on kehittynyt huomaamattoman pienin askelin.
Ken uskoo jonkun vanhan muodon sisäisestä pakosta tai taipumuksesta äkkiä kehittyneen esim. siivelliseksi, hänen on myöskin miltei välttämättä vastoin kaikkea analogiaa oletettava useiden yksilöiden muunnelleen samalla haavaa. Mutta tällaiset jyrkät ja suuret rakenteenmuutokset ovat kieltämättä jotakin aivan toista kuin ne muuntelut, joiden alaisina useimmat lajit ilmeisesti ovat olleet. Hänen on edelleen pakko uskoa että äkkiä on syntynyt useita olennon muiden elimistönosien ja ympäröivien elinehtojen mukaan oivallisesti mukautuneita rakennelmia; eikä hänellä ole esitettävänään selityksen varjoakaan, joka tekisi tällaisen monimutkaisen ja ihmeellisen keskinäisen mukautumisen käsitettäväksi. Hänen on pakko myöntää, etteivät nuo suuret äkilliset muutokset ole jättäneet mitään jälkiä sikiöön. Kaiken tällaisen olettaminen merkitsee mielestäni poistumista tieteen pohjalta ja astumista ihmeiden valtakuntaan.