Tämä oli minusta paha pulma, koska arvelin sen olevan yhtenä lisäesimerkkinä suurten lajiryhmien äkillisestä ilmestymisestä. Mutta teokseni oli tuskin päässyt julkisuuteen, kun etevä paleontologi Bosquet lähetti minulle piirustuksen, esittävän täydellisenä säilynyttä epäilyksettömän kiinni-istuvan siimajalkaisen kappaletta, jonka hän itse oli kaivanut esiin Belgian liitukerroksista. Ja asia kävi vielä merkillisemmäksi sen johdosta, että tämä laji kuului Chthamalus sukuun, joka on hyvin laaja ja kaikkialle levinnyt suku, jonka ainoatakaan lajia ei vielä oltu löydetty edes tertiarikerroksistakaan. Vielä myöhemmin on Woodward löytänyt ylemmistä liitukerroksista erään Pyrgoma suvun lajin, suvun, joka on erään selväpiirteisen kiinni-istuvien siimajalkaisten alaheimon jäsen. Meillä on siis aivan kylliksi todisteita tämän ryhmän olemassaolosta sekundariajalla.
Eräs seikka, jonka paleontologit hyvin usein ovat vetäneet esiin todistuksena kokonaisten lajiryhmien äkillisestä esiintymisestä, on luukalojen ilmestyminen — Agassizin mukaan — liitukauden alussa. Tämä ryhmä käsittää nykyisten kalalajien suuren enemmistön. Mutta nyt myönnetään yleisesti, että eräät jura- ja triaskauden muodot ovat luukaloihin luettavat, jopa on eräs pätevä asiantuntija lukenut tähän ryhmään joitakuita palaiozoisen ajankin muotoja. Jos luukalat todellakin olisivat äkkiä ilmestyneet pohjoiselle pallonpuoliskolle liitukauden alussa, olisi asia hyvin huomiota-ansaitseva, mutta se ei tuottaisi meille mitään voittamatonta vaikeutta, jollei samalla olisi voitu osottaa, että lajit kehittyivät samalla aikakaudella äkkiä ja yhtaikaa myöskin muissa maapallon osissa. Lienee tarpeetonta huomauttaa, että eteläpuolella päiväntasaajaa tunnetaan tuskin ainoatakaan kivettynyttä kalaa ja Pictet'in Paleontologiaa silmäillessä havaitsee, että tunnetaan hyvin harvoja lajeja Europan monista eri muodostumista. Muutamilla nykyisillä kalaheimoilla on rajotettu levenemisalue. Luukaloilla on aikaisemmin saattanut niilläkin olla rajotettu levenemisalue ja ne ovat, kehityttyään suuresti jossakin meressä, sittemmin saattaneet levitä laajalle. Eikä meillä ole mitään oikeutta olettaa, että valtameret ovat muinoin aina olleet avoimina pohjoisesta etelään, niinkuin ne nykyään ovat. Jos Itä-Intian saaristo olisi manterena, muodostaisivat Intian valtameren troopilliset seudut vielä tänä päivänäkin suuren täydellisesti suljetun sisämeren, jossa mikä suuri merieläinryhmä tahansa voisi kasvaa luvultaan, rajottuneena tähän mereen, kunnes jotkut lajit olisivat mukautuneet kylmempään ilmastoon ja voisivat kulkien Afrikan ja Australian eteläkärkien ympäri siirtyä muihin etäisiin meriin.
Katsoen edellä esitettyihin seikkoihin ja tietämättömyyteemme Europan ja Yhdysvaltojen ulkopuolella olevien maiden geologiasta sekä siihen paleontologia-tieteen alalla tapahtuneeseen vallankumoukseen, jonka viimeisten kahdentoista vuoden löydöt ovat aiheuttaneet, on mielestäni ennenaikaista dogmatisella varmuudella lausua mielipiteitä maailman elollisten olentojen vuorojärjestyksestä. Se on samaa kuin jos luonnontutkija, joka on laskenut maihin jollekin hedelmättömälle paikalle Australian rannalla viideksi minuutiksi, käsittelisi tämän maanosan eliöiden lukumäärää ja levenemistä.
SUKULAISLAJIRYHMIEN ÄKILLISESTÄ ILMESTYMISESTÄ ALIMMISSA TUNNETUISSA KIVETTYMÄPITOISISSA KERROKSISSA.
On olemassa toinenkin samantapainen vaikeus, joka on paljon vakavampaa laatua. Tarkotan sitä tapaa, millä erinäisiin eläinkunnan pääjaksoihin kuuluvat lajit äkkiä esiintyvät alimmissa tunnetuissa kivettymäpitoisissa vuorilajeissa. Useimmat todisteet, jotka ovat vakuuttaneet minut siitä, että kaikki saman ryhmän nykyään elävät lajit polveutuvat yhdestä ainoasta kantamuodosta, koskevat yhtä hyvin vanhimpia tunnettuja lajeja. Ei esim. saata epäillä, että kaikki kambrisen ja silurisen aikakauden trilobiitit polveutuvat jostakin äyriäisestä, jonka on täytynyt elää kauan ennen kambrista aikakautta ja joka luultavasti erosi suuresti kaikista tunnetuista eläimistä. Jotkut kaikkein vanhimmista eläimistä kuten Nautilus, Lingula y.m. eivät paljoa eroa nykyään elävistä lajeista; eikä teoriamme mukaan voida olettaa, että nämä vanhat lajit olivat kaikkien samoihin ryhmiin kuuluvien, myöhemmin ilmestyneiden lajien kantamuotoja, sillä ne eivät vähimmässäkään määrässä ole rakenteeltaan mainittujen lajien välimuotoja.
Jos teoriamme pitää paikkansa, on siis välttämättä ennen kambrisen muodostuman kerrostumista täytynyt kulua pitkiä ajanjaksoja, yhtä pitkiä tai todennäköisesti paljon pitempiä kuin kambrisesta aikakaudesta nykypäiviin, joina ajanjaksoina maailma on kuhissut eläviä olentoja. Tässä meitä kohtaa vaikea pulma, sillä näyttää epäiltävältä, tokko maapallo on ollut näin kauan sellaisessa tilassa, että se on soveltunut elollisten olentojen asuinpaikaksi. Sir W. Thompson arvelee, että maankuoren jähmettyminen on tuskin saattanut tapahtua myöhemmin kuin 20 tai varemmin kuin 400 miljoonaa vuotta sitten, mutta hän arvelee sen todennäköisesti tapahtuneen vähintäin 98 tai enintäin 200 miljoonaa vuotta sitten. Nämä sangen häilyvät rajat osottavat, kuinka epävarmoja ajanmäärät ovat, ja tämän lisäksi tulee muita seikkoja, jotka vaikeuttavat asian ratkaisemista. Croll laskee, että noin 60 miljoonaa vuotta on kulunut kambrisesta aikakaudesta, mutta päättäen siitä, että elolliset olennot ovat niin vähän muuttuneet jääkauden alusta, näyttää tämä aika hyvin lyhyeltä niihin moniin ja suuriin elämänmuotojen muutoksiin katsoen, joita varmasti on tapahtunut kambrisen aikakauden jäljestä; ja ne 140 miljoonaa vuotta, jotka olisivat kuluneet ennen tätä aikakautta, olisivat tuskin riittäneet niiden vaihtelevien elämänmuotojen kehittymiseen, jotka jo olivat olemassa kambrisella aikakaudella. Kumminkin on maapallo todennäköisesti, kuten Sir William Thompson väittää, varhaisimpina aikakausina ollut nopeampien ja rajumpien luonnonmullistusten alaisena kuin nykyään. Ja sellaiset muutokset ovat olleet omansa aikaansaamaan yhtä nopeita muutoksia senaikuisissa eliöissä.
Kysymykseen, miksi emme löydä rikkaita kivettymäpitoisia kerrostumia, jotka kuuluisivat noihin varhaisimpiin, kambrista aikakautta vanhempiin aikakausiin, en voi antaa mitään tyydyttävää vastausta. Jotkut etevät geologit, Sir R. Murchison etupäässä, ovat viime aikoihin saakka olleet vakuutettuja siitä, että alimmissa siluri-kerroksissa tapaamme varhaisimmat elämänmuodot. Toiset pätevät tiedemiehet, kuten Lyell ja E. Forbes, ovat tätä johtopäätöstä vastustaneet. Älkäämme unohtako, että ainoastaan pieni osa maapalloa on tarkoin tunnettu. Ei ole kauan siitä, kun Barrande löysi uuden, uusista ja omituisista lajeista rikkaan kerroksen silloin tunnetun silurisen muodostuman alta. Ja nyt on Hicks Etelä-Walesissa löytänyt vielä alempaa, alemmasta kambrisesta muodostumasta kerroksia, jotka ovat rikkaita trilobiiteistä ja sisältävät erilaisia nilviäisiä ja annelidejä. Muutamissa alimmissakin azoisissa (kivettymiä sisältämättömissä) vuorilajeissa tavattavat fosfatiset kimpaleet ja maapihka todistavat kenties tähän aikaan vallinneesta elämästä; ja yleisesti myönnetään Eozoonin olemassaolo Kanadan Lorens-muodostumassa. Kanadassa on silurisen muodostuman alla kolme suurta kerrostumaa, joiden alhaisimmista kerroksista Eozoon on löydetty. Sir W. Logan lausuu näistä kerrostumista, että niiden "yhteenlaskettu paksuus on kenties paljon suurempi kuin kaikkien myöhempien vuorilajien palaiozoisen sarjan alusta alkaen". Joudumme siis taaksepäin niin etäiseen aikaan, että Barranden "alkueläimistön ilmestyminen voinee joistakin tuntua verrattain myöhäiseltä tapahtumalta". Eozoon kuuluu yhteen kaikkein alhaiselimistöisimmistä eläinluokista, mutta edustaa omassa luokassaan korkealle kehittynyttä elimistöä. Sen lukumäärä oli ääretön ja kuten toht. Dawson on huomauttanut, se varmaankin pyydysteli muita pienoisia elollisia olentoja, joita täytyi olla lukuisasti olemassa. Siis se, mitä kirjoitin vuonna 1859 elollisten olentojen olemassaolosta ennen kambrista aikakautta, ja minkä Sir W. Logan sittemmin on lausunut miltei samoilla sanoilla, on osottautunut todeksi. Kumminkin on varsin vaikeata esittää mitään hyväksyttävää syytä siihen, miksi emme kambrisen muodostuman alla tapaa paksuja kivettymistä rikkaita kerrostumia. Ei näytä luultavalta, että vanhimmat kerrokset ovat kulutuksen vaikutuksesta kokonaan hävinneet tai että metamorfinen vaikutus on tykkänään tuhonnut niissä olleet kivettymät, sillä siinä tapauksessa löytäisimme ainoastaan vähäisiä jätteitä lähinnä seuraavista muodostumista ja nämä olisivat aina osaksi metamorfisessa tilassa. Mutta kuvaukset Venäjällä ja Pohjois-Amerikassa äärettömän laajoilla aloilla tavattavista silurisista muodostumista eivät suinkaan tue sitä mielipidettä, että kuta vanhempi jokin muodostuma on, sitä varmemmin se on ollut tavattoman kulutuksen ja muutosten alaisena.
Asiaan emme nykyään voi keksiä mitään selitystä ja tätä seikkaa voidaan todellakin käyttää painavana todisteena tässä esittämiäni mielipiteitä vastaan. Osottaakseni, että se kenties vast'edes on jotenkin selitettävissä, tahdon esittää seuraavan hypotesin. Päättäen Europan ja Pobjois-Amerikan Yhdysvaltojen eri muodostumissa tavattavien elollisten jäännösten laadusta, jotka eivät näytä asustaneen syvissä meren syvyyksissä, ja päättäen siitä sedimenttimäärästä, josta nuo useiden engl. penikulmien paksuiset muodostumat ovat rakentuneet, voimme otaksua, että nykyisten Europan ja Pohjois-Amerikan mannerten tienoilla koko tuona aikana oli suuria saaria tai maa-alueita, joista sedimentti oli peräisin. Saman mielipiteen ovat sittemmin esittäneet Agassiz y.m. Mutta me emme tiedä, millainen tila vallitsi toisiaan seuraavien eri muodostumien väliaikoina, olivatko Europa ja Yhdysvaltojen alue näinä väliaikoina kuivana maana tai lähellä maata olevana merenpohjana, jolle sedimenttiä ei kerrostunut, vaiko avoimen ja pohjattoman meren uomana.
Katsellessamme nykyisiä valtameriä, jotka käsittävät kolme kertaa niin suuren alan kuin maa, näemme niihin sirotettuina paljon saaria. Mutta tähän saakka tunnemme tuskin ainoatakaan todellista valtamerensaarta (lukuunottamatta Uutta Seelantia, jos tätä voidaan sellaiseksi kutsua), joka tarjoisi nähtäväksemme tähteitäkään jostakin palaiozoisesta ja sekundarisestä muodostumasta. Tästä voimme kenties päättää, että palaiozoisella ja sekundari-ajalla ei ollut olemassa mitään mannermaita eikä mannermaa-saaria niillä tienoin, missä valtameret nykyään leviävät; sillä jos niitä olisi ollut, olisi kaiken todennäköisyyden mukaan palaiozoisia ja sekundari-muodostumia kerrostunut niistä liuenneestä sedimentistä; ja nämä sedimenttikerrokset olisivat ainakin osaksi nousseet päivän valoon pinnankohoamisten johdosta, joita noina äärettömän pitkinä ajanjaksoina on täytynyt sattua. Jos siis yleensä voimme tehdä joitakin johtopäätöksiä näistä tosiasioista, voimme päättää että niillä tienoin, missä valtameremme nykyään leviävät, ovat valtameret aaltoilleet kaukaisimmasta ajoista saakka, joista meillä on jotakin tietoa; ja että toisaalta niillä tienoin, missä nykyään on mantereita, on ollut laajoja maa-alueita, jotka kambrisesta aikakaudesta saakka ovat epäilemättä olleet suurten kohoamisten ja vaipumisten alaisina. Värillinen kartta, joka liittyi koralliriuttoja käsittelevään teokseeni, johti minut olettamaan, että suuret valtameret ovat yhä vieläkin etupäässä vaipumisalueita, suuret saaristot yhä vielä huojumisalueita ja mantereet kohoamisalueita. Mutta meillä ei ole mitään syytä olettaa, että sama tila on vallinnut maailman alusta saakka. Manteremme näyttävät muodostuneen monien huojumisten kestäessä vallitsevana olevan kohoamisvoiman vaikutuksesta. Mutta eivätkö vallitsevan liikunnon alaiset alueet ole saattaneet aikojen kuluessa muuttua? Kauan ennen kambrista aikakautta on niillä tienoin, missä nykyään valtameret aaltoilevat, saattanut olla mantereita, ja avoimia valtameriä on saattanut olla nykyisten mannerten paikoilla. Meillä ei myöskään ole oikeutta olettaa, että jos esim. Tyynen Valtameren pohja muuttuisi mantereksi, sieltä löytäisimme sedimentarisia muodostuksia, jotka olisivat sellaisessa tilassa, että voisimme havaita ne kambrisia kerroksia vanhemmiksi, olettaen että sellaisia olisi kerrostunut. Sillä olisihan hyvin mahdollista että kerrostumat, jotka olivat vaipuneet muutamia engl. penikulmia lähemmäksi maan keskipistettä ja joita yläpuolella olevan veden ääretön paino oli puristanut, olivat paljon suuremman metamorfisen vaikutuksen alaisena kuin kerrostumat, jotka aina ovat olleet lähempänä veden pintaa. Muutamissa maapallon osissa, esim. Etelä-Amerikassa tavattavat suunnattomat alueet alastomia metamorfisia vuorilajeja, joiden on täytynyt kuumentua suuren paineen vaikutuksesta, ovat mielestäni aina näyttäneet vaativan erikoisen selityksen; ja me näemme kenties näissä laajoissa alueissa kambrisen aikakauden edellisiä muodostumia täydelleen muuttuneessa ja kuluneessa tilassa.
Tässä luvussa käsitellyt erinäiset vaikeudet: se, että vaikka löydämmekin geologisista muodostumistamme useita välimuotoja, jotka liittävät toisiinsa nykyisiä ja entisiä lajeja, emme löydä niistä äärettömän lukuisia hienovivahteisia siirtymämuotoja, jotka liittäisivät ne kaikki toisiinsa; se äkillinen tapa, millä erinäiset lajiryhmät esiintyvät europalaisissa muodostumissamme; kivettymistä rikkaiden muodostumien miltei täydellinen puuttuminen kambristen kerrostumien alapuolelta — kaikki nämä vaikeudet ovat varsin vakavaa laatua. Havaitsemme tämän siitäkin, että etevimmät paleontologit, kuten Cuvier, Agassiz, Barrande, Pictet, Falconer, E. Forbes y.m. ja kaikki suurimmat geologimme, kuten Lyell, Murchison, Sedgwick y.m. ovat yksimielisesti, useinpa kiivaastikin, pitäneet kiinni lajien muuttumattomuudesta. Mutta Sir Charles Lyell on nyt suurella auktoriteetillään siirtynyt puoltamaan vastakkaista kantaa ja useimpien geologien ja paleontologien tähänastinen kanta on alkanut ankarasti horjua. Ne, jotka uskovat, että geologian kertomus on johonkin määrinkään täydellinen, hylännevät heti teoriani. Omasta puolestani pidän geologian kertomusta — seuratakseni Lyell'in vertausta — epätäydellisenä historiana, joka on kirjotettu muuttuvalla murteella; ja tästä historiasta meillä on ainoastaan viimeinen nide, joka käsittelee ainoastaan paria kolmea maata. Tästäkin niteestä on ainoastaan siellä täällä säilynyt jokin lyhyt luku ja kustakin sivusta ainoastaan siellä täällä muutamia rivejä. Teoksessa käytetty kieli muuttuu vähitellen enemmän tai vähemmän luku luvulta, ja sen jokaista sanaa voimme verrata elämänmuotoihin, jotka ovat hautautuneina toisiaan seuraaviin muodostumiin ja jotka meistä väärin näyttävät äkkiä ilmestyneen. Jos asetumme tällaiselle kannalle, vähenevät vaikeudet suuressa määrin tai häviävät kokonaan.