Saman teorian mukaan on selvää, että eläimistö on kullakin maapallon historian suurella aikakaudella yleiseltä luonteeltaan edellisen ja jälkeentulevan aikakauden eläimistöjen välimuoto. Siten ne lajit, jotka elivät kuviossa esitetyllä kuudennella polveutumisasteella, ovat viidennellä asteella eläneiden toisintuneita jälkeläisiä ja seitsemännellä asteella eläneiden, vielä enemmän toisintuneiden lajien vanhempia; ne voivat siis tuskin olla muuta kuin lähipitäen ylempänä ja alempana olevien lajien keskivälillä olevia muotoja. Kumminkin meidän täytyy ottaa lukuun joidenkuiden aikaisempien muotojen täydellinen sukupuuttoon-sammuminen ja kussakin seudussa muista seuduista tulleiden uusien muotojen maahanmuutto sekä toisiaan seuraavien kerrostumien välisinä pitkinä ja tyhjinä väliaikoina tapahtunut suuri muuntelu. Ottaen lukuun kaiken tämän voimme epäilemättä pitää kunkin geologisen aikakauden eläimistöä edellisen ja myöhemmän eläimistön välimuotona. Minun tarvitsee vain mainita yksi ainoa esimerkki, nimittäin se, että paleontologit löydettyään devonisen kerrostuman heti havaitsivat tämän kerrostuman kivettymien olevan rakenteeltaan sen yläpuolella olevan kivihiilikerroksen ja alla olevan silurikerroksen kivettymien välimuotoja. Kumminkaan ei jokaisen eläimistön välttämättä tarvitse olla sitä aikaisemman ja myöhemmän eläimistön tarkka välimuoto, koska toisiaan seuraavien muodostumien väliset ajanjaksot ovat olleet eripituisia.
Se seikka, että jotkut suvut tekevät poikkeuksen säännöstä, ei ole missään todellisessa ristiriidassa väitteemme kanssa, että jokaisen aikakauden eläimistö on kokonaisuudessaan lähipitäen edellisen ja myöhemmän eläimistön välimuoto. Niinpä tohtori Falconer on järjestänyt mastodon- ja norsulajit kahdeksi sarjaksi, ensiksi niiden keskinäisen sukulaisuuden ja toiseksi niiden suhteellisen iän mukaan, eivätkä nämä sarjat pidä yhtä. Ne lajit, jotka jyrkimmin eroavat tuntomerkeiltään eivät ole vanhempia eivätkä kaikkein nuorimpia; ja ne, jotka ovat rakenteeltaan äärimäisten välimuotoja, eivät ole niitä ikänsä puolesta. Mutta vaikka hetkeksi olettaisimmekin, että tässä ja muissa samanlaisissa tapauksissa lajien ensi ilmaantumisesta ja häviämisestä kertovat aikakirjat olisivat täydelliset — mikä ei suinkaan ole asian laita —, ei meillä ole mitään syytä olettaa, että toinen toisensa jälkeen syntyneiden muotojen elinaika olisi yhtä pitkä. Hyvin vanha muoto on toisinaan voinut elää paljon kauemmin kuin jokin muualla myöhemmin syntynyt muoto, etenkin kun on kysymys eristetyillä alueilla eläneistä maa-eliöistä. Niinpä — siirtyäksemme suurista olennoista pieniin — jos elävät ja sukupuuttoon kuolleet kotikyyhkysrodut järjestettäisiin sarjaksi rakenteenominaisuuksiensa sukulaisuuden mukaan, ei tämä sarja täydelleen pitäisi yhtä lajien syntymisajan ja vielä vähemmän niiden katoamisajan kanssa; sillä kantalaji, kalliokyyhkynen, elää yhä vielä, mutta monet kalliokyyhkysen ja kirjekyyhkysen välillä olleet muunnokset ovat hävinneet, ja kirjekyyhkynen, joka tärkeän ominaisuuden, nokan pituuden puolesta on äärimäinen muoto, on syntynyt aikaisemmin kuin lyhytnokkainen kuperkeikkakyyhkynen, jonka paikka tässä suhteessa on sarjan vastakkaisessa päässä.
Läheisessä yhteydessä sen väitteen kanssa, että keskivälillä olevien kerrosten orgaaniset jäännökset ovat luonteeltaan johonkin määrin välittäviä, on kaikkien paleontologien myöntämä tosiasia, että kahden toistansa seuraavan muodostuman kivettymät ovat paljon läheisempää sukua toisilleen kuin kahden toisistaan etäällä olevan muodostuman. Pictet mainitsee tästä hyvin tunnettuna esimerkkinä sen, että eri liitukerroksista löydettyjen organisten jäännösten yleinen yhdenkaltaisuus on silmäänpistävä huolimatta siitä, että eri kerrokset sisältävät eri lajeja. Tämä seikka yksinään näyttää yleisyytensä vuoksi horjuttaneen Pictet'in uskoa lajien muuttumattomuuteen. Ken on perehtynyt lajien nykyiseen levenemiseen maapallolla, ei yritä selittää toisiaan seuraavissa muodostumissa olevien eri lajien suurta yhdenkaltaisuutta sillä, että muinaisten alueiden fysilliset elinehdot ovat pysyneet jotakuinkin samoina. Muistettakoon että elämänmuodot, varsinkin meressä elävät, ovat muuttuneet miltei samoihin aikoihin kaikkialla maailmassa, siis mitä erilaisimmissa ilmastoissa ja elinehdoissa. Ottakaamme huomioon pleistoceniajan ilmaston suunnattomat vaihtelut, ajan, joka käsittää koko jääkauden, ja kuinka vähän ne ovat vaikuttaneet meren asujamiston lajinomaisiin muotoihin.
Polveutumisteorian mukaan on täysin ymmärrettävissä, miksi lähekkäin olevien muodostumien kivettymät ovat toisilleen läheistä sukua, vaikka ne luetaankin eri lajeiksi. Koska jokaisen muodostuman kerrostuminen on usein keskeytynyt ja koska toisiaan seuraavien muodostumien välillä on ollut pitkiä tyhjiä väliaikoja, emme saa, kuten edellisessä luvussa olen koettanut osottaa, odottaa missään muodostumassa tapaavamme kaikkia niitä välimuunnoksia, jotka liittävät toisiinsa aikakauden alussa ja lopussa ilmestyneet lajit. Mutta me voimme odottaa tapaavamme väliaikojen jäljestä, jotka vuosissa mitattuina ovat äärettömän pitkiä, mutta geologisessa merkityksessä ainoastaan kohtalaisen pitkiä, läheisiä sukulaismuotoja eli, kuten niitä muutamat kirjailijat ovat nimittäneet, vastaavia lajeja; ja näitä me varmasti löydämmekin. Lyhyesti sanoen, me löydämme juuri sellaisia todistuksia lajinomaisten muotojen hitaasta ja tuskin huomattavasta muuttumisesta, kuin meillä on oikeus odottaa löytävämme.
MUINAISTEN MUOTOJEN KEHITYSASTEESTA VERRATTUNA ELÄVIIN MUOTOIHIN.
Neljännessä luvussa olemme nähneet, että elollisten olentojen elimistönosien erilaistumis- ja erikoistumismäärä, sittenkun olennot ovat saavuttaneet täyden kehityksensä, on paras tähän saakka keksitty mittapuu, jolla voimme arvostella niiden kehityksen täydellisyyttä eli korkeutta. Olemme myöskin nähneet, että koska osien erilaistuminen tuottaa etua jokaiselle olennolle, niin luonnollinen valinta pyrkii kehittämään jokaisen olennon organisationin yhä erikoistuneemmaksi ja täydellisemmäksi ja tässä merkityksessä yhä korkeammaksi; kumminkin se voi jättää ennalleen monet olennot, joiden yksinkertainen ja kehittymätön rakenne soveltuu niiden yksinkertaisiin elinehtoihin voipa vielä joissakin tapauksissa taannuttaa eli yksinkertaistuttaa elimistönrakenteen, kumminkin tehden olennot uusiin elintapoihin paremmin soveltuviksi. Toisessa, yleisemmässä merkityksessä uudet lajit ovat aina edeltäjiänsä korkeammalla, nimittäin siinä, että ne voittavat olemassa-olon taistelussa kaikki ne vanhemmat muodot, joiden kanssa ne joutuvat lähinnä kilpailemaan. Voimme tästä päättää, että jos maailman eoceni-aikaiset asukkaat joutuisivat kilpailemaan nykyisten asukasten kanssa jotenkin samanlaisessa ilmastossa, niin edelliset joutuisivat tappiolle ja häviäisivät sukupuuttoon, ja että samoin kävisi sekundari-ajan muodoille taistelussa eoceni-ajan muotoja vastaan sekä paleozoisille muodoille taistelussa sekundari-ajan muotoja vastaan. Luonnollisen valinnan teorian mukaan pitäisi siis nykyisten lajien olla muinaisia korkeammalla kehitysasteella sekä elämän taistelussa osottamansa voitokkaisuuden että elimiensä erikoistumisen vuoksi. Onko näin laita? Paleontologien suuri enemmistö vastannee tähän myöntämällä, ja näyttää siltä, että tämä vastaus on myönnettävä oikeaksi, joskin sitä on vaikea todistaa.
Ei merkitse paljoa, jos tätä johtopäätöstä vastaan väitetään, että muutamat lonkerojalkaiset (Brachiopoda) ovat vain lievästi muuntuneet äärettömän kaukaisista geologisista ajoista ja että muutamat maalla ja suolattomissa vesissä elävät nilviäiset ovat pysyneet miltei samoina siitä ajasta alkaen, jolloin ne, mikäli tiedetään, ensinnä ilmestyivät. Mitään voittamatonta vaikeutta ei tuota sekään, etteivät Foraminifera-eläimet ole, kuten tohtori Carpenter väittää, edistyneet elimistön-rakenteeltaan laurentinisen kauden jäljestä; sillä muutamat yksinkertaiset eliöt voivat pysyä yksinkertaisiin elinehtoihinsa soveltautuneina, ja mitkäpä olisivat paremmin niihin soveltautuneet kuin nämä alhaiset alkueläimet? Siinä tapauksessa, että teoriaani välttämättä sisältyisi elimistön-rakenteen edistyminen, olisivat tuollaiset vastaväitteet sille tuhoisia. Samoin olisi laita, jos voitaisiin todistaa mainittujen Foraminifera-eläinten syntyneen vasta laurentinisella ajalla tai lonkerojalkaisten saaneen alkunsa kambrisella ajalla; sillä tässä tapauksessa nuo eliöt eivät olisi ehtineet kehittyä sille asteelle, millä ne silloin olivat. Mutta kun ne ovat kehittyneet jollekin tietylle asteelle, ei jatkuva kehitys ole luontaisen valinnan teorian mukaan mitenkään välttämätön, joskin niiden on kunakin toistansa seuraavana aikakautena ollut lievästi toisinnuttava, säilyttääkseen paikkansa elinehtojen lievästi muuttuessa. Edellä mainittujen vastaväitteiden oikeutus riippuu kysymyksestä, tiedämmekö todella, kuinka vanha maailma on ja koska eri elämänmuodot ovat ensinnä ilmaantuneet; ja tästä kysymyksestä voitanee kyllä kiistellä.
Onko luonnon organisationi kokonaisuudessaan edistynyt, on monessa suhteessa vaikeasti ratkaistava ongelma. Geologian aikakirjat, jotka ovat kaikilta ajoilta epätäydelliset, eivät ulotu kyllin kauas taaksepäin osottaakseen erehtymättömän selvästi, että luonnon organisationi on maapallon historian meille tunnettuna aikana suuresti edistynyt. Luonnontutkijat eivät ole yksimielisiä siitäkään, mitä nykyisten luokkien jäseniä on pidettävä luokkansa korkeimmalle kehittyneinä muotoina; jotkut esim. pitävät rustokaloja eli haikaloja korkeimpina kaloina, koska ne muutamilta tärkeiltä rakenteenosiltaan lähenevät matelijoita, toiset taas pitävät teleostisia eli luukaloja korkeimpina.
Ganoidit eli kiillesuomuiset ovat rustokalojen ja luukalojen välimuoto. Jälkimäiset ovat nykyään lukumäärältään verrattomasti voitolla, mutta muinoin oli olemassa vaan kiillesuomuisia rustokaloja. Riippuen siitä, mitä mittapuuta käytetään, voidaan siis sanoa kalojen joko edistyneen tai taantuneen elimistön-rakenteeltaan. Erilaisten perusmuotojen toisiinsa vertaaminen tuntuu aivan toivottomalta, sillä kukapa voisi sanoa, onko esim. mustekala korkeampi kuin mehiläinen — tuo hyönteinen, jolla suuren von Baer'in mielestä oli "tosiaankin korkeammalle kehittynyt elimistö kuin kalalla, joskin toista tyyppiä"? On varsin luultavaa, että äyriäiset, jotka eivät ole luokkansa korkeimmalle kehittyneitä, voisivat monimutkaisessa olemassaolo-taistelussa voittaa pääjalkaiset, korkeimmat nilviäiset; ja tällaiset äyriäiset, vaikka eivät olekaan korkealle kehittyneet, tulisivat olemaan hyvin korkealla sijalla luurangottomien eläinten asteikossa, jos niitä arvosteltaisiin ratkaisevimman perusteen, olemassaolo-taistelun lain mukaan. Paitsi asian luonnosta johtuvia vaikeuksia, jotka tekevät vaikeaksi ratkaista, mitkä muodot ovat organisationiltaan edistyneimmät, on edessämme vielä toinenkin pulma: meidän ei tulisi verrata ainoastaan jonkin luokan korkeimpia jäseniä kahdella aikakaudella — joskin nämä epäilemättä ovat ensi sijassa otettavat lukuun — vaan meidän tulisi verrata kaikkia jäseniä, sekä korkeita että alhaisia, kahdella aikakaudella. Eräällä etäisellä aikakaudella eli suunnaton joukko korkeimpia ja alhaisimpia nilviäisiä, pääjalkaisia ja lonkerojalkaisia; nykyään kummankin ryhmän lukumäärä on suuresti supistunut, jotavastoin muiden nilviäisten, jotka ovat elimistöltään näiden välimuotoja, on suuresti lisääntynyt. Tämän johdosta muutamat luonnontutkijat väittävät nilviäisten olleen muinoin korkeammalle kehittyneitä kuin nykyään. Mutta paljon pätevämmillä syillä voi väittää päinvastaista, katsoen lonkerojalkaisten lukumäärän suureen supistumiseen ja siihen, että nykyiset pääjalkaiset, vaikkakin niiden lukumäärä on vähäinen, ovat elimistöltään korkeammalle kehittyneet kuin niiden muinaiset edustajat. Meidän olisi myöskin verrattava korkeiden ja alhaisten luokkien suhdelukuja kahtena eri aikakautena: jos esim. nykyään olisi viisikymmentätuhatta luurankoislajia ja jos tietäisimme, että jonakin aikaisempana aikakautena on ollut ainoastaan kymmenentuhatta luurankoislajia, täytyisi meidän pitää tätä korkeimman luokan jäsenmäärän kasvamista, joka samalla tietäisi alhaisempien muotojen suurta vähenemistä, ehdottomana elollisen maailman organisationissa tapahtuneena edistyksenä. Näemme siis, kuinka toivottoman vaikeata on, kun huomioonotettavat asianhaarat ovat näin monimutkaiset, tehdä tarkkoja vertailuja eri aikakausien vaillinaisesti tunnettujen eläimistöjen välillä, mitä organisationin kehitykseen tulee.
Käsitämme tämän vaikeuden selvemmin, jos tarkastamme määrättyjen alueiden nykyistä eläimistöä ja kasvistoa. Siitä suunnattomasta nopeudesta, jolla europalaiset lajit ovat viime aikoina levinneet Uudessa Seelannissa, vallaten paikkoja, jotka aikaisemmin olivat kotoisten lajien hallussa, meidän täytyy päättää, että jos kaikki Ison-Britannian eläin- ja kasvilajit päästettäisiin vapaudessaan elämään saarella, niin suuri joukko brittiläisiä muotoja kotiutuisi sinne täydellisesti, hävittäen monet kotoiset muodot sukupuuttoon. Koska sen sijaan tuskin ainoakaan eteläisellä pallonpuoliskolla elävä laji on metsistynyt missään Europan osassa, voimme epäillä, tokko siinä tapauksessa, että kaikki Uuden Seelannin eläin- ja kasvilajit päästettäisiin vapaudessaan elämään Isossa-Britanniassa, monikaan niistä kykenisi syrjäyttämään kotoisia eläimiämme ja kasvejamme. Tältä kannalta katsoen Ison-Britannian muodot ovat paljon korkeammalla kehitysasteella kuin Uuden Seelannin. Mutta etevinkään luonnontutkija ei olisi tutkimalla molempien maiden lajeja voinut ennakolta arvata tätä tulosta.