SUKUPUUTTOON KUOLLEIDEN LAJIEN KESKINÄISESTÄ SUKULAISUUDESTA JA NIIDEN SUKULAISSUHTEISTA ELÄVIIN MUOTOIHIN.
Tarkastakaamme nyt sukupuuttoon kuolleiden ja elävien lajien keskinäisiä sukulaisuussuhteita. Kaikki lajit ryhmittyvät muutamiksi harvoiksi suuriksi luokiksi, mikä on helposti selitettävissä polveutumislain avulla. Kuta vanhempi jokin muoto on, sitä enemmän se yleensä erkanee elävistä muodoista. Mutta kaikki sukupuuttoon kuolleet lajit voidaan, kuten Buckland aikoja sitten huomautti, sijottaa joko vielä nykyään eläviin ryhmiin tai niiden väliin. On varmaa, että sukupuuttoon kuolleet elämänmuodot auttavat täyttämään elossa olevien sukujen, heimojen ja lahkojen välillä olevia aukkoja. Mutta koska tämä seikka on usein jätetty huomioon ottamatta, vieläpä kiellettykin, lienee paikallaan lausua siitä muutama sana ja mainita muutamia esimerkkejä. Jos tarkastamme ainoastaan jonkun luokan elossa olevia tai ainoastaan sen sukupuuttoon kuolleita lajeja, niin kummatkin muodostavat paljon epätäydellisemmän sarjan kuin jos yhdistämme ne yhteiseksi järjestelmäksi. Professori Owen'in kirjotelmissa tapaamme alinomaa lauselman "yleistyneet muodot", käytettynä sukupuuttoon kuolleista eläimistä, ja Agassiz'in kirjotelmissa lauselman "profetiset ja syntetiset tyypit"; nämä nimitykset tarkottavat sitä, että tuollaiset muodot ovat todella välittäviä eli yhteenliittäviä renkaita. Eräs toinen etevä paleontologi, Gaudry, on erinomaisen sattuvasti osottanut, että monet hänen Attikasta löytämänsä kivettyneet imettäväiset täyttävät nykyisten sukujen välillä olevia aukkoja. Cuvier piti märehtijöitä ja paksunahkaisia jyrkästi eroavina imettäväislahkoina; mutta sittemmin on kaivettu maasta niin paljon kivettyneitä yhdysrenkaita, että Owen'in on ollut muutettava koko luokitus ja asetettava paksunahkaiset ja märehtijät samaan alalahkoon; niinpä hän esim. on voinut osottaa ne välimuodot, jotka liittävät toisiinsa kaksi näennäisesti niin etäällä toisistaan olevaa lajia kuin sian ja kameelin. Kavioeläimet jaetaan nykyään kahteen alaryhmään, parivarpaallisiin ja paritonvarpaallisiin; mutta Etelä-Amerikan Macrauchenia liittää johonkin määrin yhteen nämä kaksi suurta ryhmää. Ei kukaan kieltäne, että Hipparion on nykyisen hevosen ja eräiden vanhempien kavioeläinten välimuoto. Mikä ihmeellinen yhdysrengas imettäväisten kehityssarjassa onkaan Etelä-Amerikan Typotherium, kuten professori Gervais'in sille antama nimikin osottaa — eläin, jota ei voida sijottaa mihinkään nykyiseen imettäväislahkoon. Sireni-eläimet muodostavat hyvin selvästi eroavan imettäväisryhmän, ja nykyään elävien dugongi ja lamentin-eläinten huomattavimpia erikoisuuksia on takaraajojen täydellinen puuttuminen; niistä ei ole jäänyt jäljelle minkäänlaista surkastunutta tynkääkään. Mutta sukupuuttoon kuolleella Halitherium nimisellä lajilla oli professori Flower'in mukaan luutunut reisiluu, "joka liittyi selväpiirteiseen lantiossa olevaan nivelkuoppaan", ja siten se jonkun verran lähentää sirenieläimiä tavallisiin kavioeläimiin, joille edelliset ovat muissa suhteissa sukua. Valaat eroavat suuresti kaikista muista imettäväisistä, mutta professori Huxley pitää tertiari-ajan Zeuglodon'ia ja Squalodon'ia, jotka muutamat luonnontutkijat ovat lukeneet erikoiseksi lahkoksi, epäilyksettöminä valaina ja katsoo niiden "muodostavan yhdysrenkaan, joka liittää valaat vedessä eläviin petoeläimiin".
Onpa äskenmainittu luonnontutkija osottanut vielä senkin, että toisistaan etäällä olevia lintujen ja matelijoiden luokkia osaksi lähentävät mitä odottamattomimmalla tavalla toisaalta strutsi ja sukupuuttoon kuollut Archeopteryx ja toisaalta Dinosaureihin kuuluva Compsognathus — ryhmä, joka käsittää kaikkein jättiläismäisimmät maamatelijat. Mitä luurangottomiin eläimiin tulee, lausuu Barrande — jota pätevämpää asiantuntijaa emme voisi mainita — joka päivä saavansa sen opetuksen, että vaikka paleozoiset eläimet epäilemättä voidaankin luokittaa nykyään olemassa-oleviin ryhmiin, eivät ryhmät noina etäisinä aikoina kumminkaan olleet toisistaan niin selvästi eroavia kuin nykyään.
Muutamat kirjottajat ovat vastustaneet sitä mielipidettä, että sukupuuttoon hävinneet lajit tai lajiryhmät ovat kahden nykyisen lajin tai lajiryhmän välimuotoja. Jos tällä sanalla tarkotetaan sitä, että sukupuuttoon kuollut muoto on kaikilta ominaisuuksiltaan tarkalleen kahden elävän muodon tai ryhmän keskivälillä oleva muoto, niin vastaväite pitänee paikkansa. Mutta luonnollisessa järjestelmässä on elävien lajien välillä varmaankin useita kivettyneitä lajeja ja elävien sukujen, vieläpä eri heimoihinkin kuuluvien välillä on ainakin muutamia sukupuuttoon kuolleita lajeja. Varsinkin mitä hyvin jyrkästi eroaviin ryhmiin, esim. matelijoihin ja kaloihin tulee, näyttää asian laita yleensä olevan se, että kun ne nykyään eroavat toisistaan, sanokaamme vaikkapa pariltakymmeneltä rakenteen-ominaisuudeltaan, oli muinaisissa ryhmissä eroavien ominaisuuksien lukumäärä jonkun verran pienempi, joten nuo kaksi ryhmää siis olivat jonkunverran lähempänä toisiaan kuin nykyään.
Yleensä arvellaan, että kuta vanhempi jokin muoto on, sitä selvemmin se joidenkuiden ominaisuuksiensa nojalla liittää toisiinsa nykyään jyrkästi eroavia ryhmiä. Tämä pitänee kumminkin paikkansa ainoastaan niihin ryhmiin nähden, joissa on geologisten aikakausien kuluessa tapahtunut paljon muutoksia; ja lienee vaikeata osottaa tämän väitteen yleisesti pitävän paikkaansa, koska tavan takaa havaitaan jonkun nykyajan eläimen, kuten esim. Lepidosiren-eläimen, olevan sukulaisuussuhteissa hyvin jyrkästi eroaviin ryhmiin. Mutta jos vertaamme vanhempia matelijoita ja sammakkoeläimiä, vanhempia kaloja, vanhempia pääjalkaisia (Cephalopoda), ja eoceni-ajan imettäväisiä samojen luokkien nuorempiin jäseniin, täytyy meidän myöntää väitteessä olevan jonkun verran perää.
Katsokaamme, missä määrin nämä tosiseikat ja päätelmät pitävät yhtä teoriamme kanssa, että olennot polveutuvat toisistaan muuntumalla. Koska asia on hieman monimutkainen, täytyy minun pyytää lukijaa uudelleen silmäilemään neljännessä luvussa olevaa kuviota. Olettakaamme että numeroiduilla vinokirjaimilla merkityt pisteet esittävät sukuja ja niistä lähtevät pisteviivat kunkin suvun lajeja. Kuvio on aivan liian yksinkertainen, koska siihen on merkitty liian vähän sukuja ja lajeja mutta tämä ei vaikuta asiaan. Vaakasuorat viivat esittäkööt toisiaan seuraavia geologisia muodostumia ja olettakaamme, että kaikki ylimmän viivan alapuolelle jäävät muodot ovat sukupuuttoon kuolleita. Kolme elossa olevaa muotoa a14, q14 ja p14 muodostavat pienen heimon; b14 ja f14 edelliselle läheistä sukua olevan heimon eli alaheimon; ja o14, e14 ja m14 kolmannen heimon. Nämä kolme heimoa muodostavat yhdessä niiden monien sukupuuttoon hävinneiden sukujen kanssa, jotka eri polveutumisviivoja myöten lähtevät yhteisestä kantamuodosta A, lahkon, sillä kaikki ovat perineet jotakin yhteistä muinaisilta esivanhemmiltaan. Tässä kuviossa aikaisemmin esitetyn lain mukaan, että olennoilla on jatkuva pyrkimys erilaistumaan rakenteeltaan, eroaa jokainen muoto yleensä sitä enemmän muinaisista esivanhemmistaan, kuta nuorempi se on. Tämä selittää meille, miksi vanhimmat kivettymät eroavat enimmin nykyisistä muodoista. Älkäämme kumminkaan olettako rakenteen erilaistumista miksikään itsessään välttämättömäksi seikaksi; se johtuu pelkästään siitä, että lajin jälkeläiset erilaistuessaan kykenevät valtaamaan monia ja erilaisia sijoja luonnon taloudessa. On sen vuoksi varsin mahdollista, kuten olemme nähneet muutamista siluri-ajan muodoista, että laji voi jatkuvasti lievästi toisintua, sitä mukaa kuin sen elinehdot lievästi muuttuvat, ja kumminkin säilyttää kautta aikojen samat perusominaisuudet. Tätä esittää kuviossamme kirjain F14.
Kaikki nuo monet muodot, sukupuuttoon kuolleet ja nykyiset, jotka polveutuvat A:sta, muodostavat, kuten mainittu, yhteisen lahkon; ja tämä lahko on sukupuuttoon häviämisen ja rakenteen erilaistumisen jatkuvasta vaikutuksesta jakautunut useihin heimoihin ja alaheimoihin, joista oletamme muutamien kuolleen eri ajanjaksoina ja muutamien säilyneen nykyaikaan saakka.
Kuviota tarkastaessamme voimme havaita, että jos niistä sukupuuttoon kuolleista muodoista, joiden oletamme olevan hautautuneina toisiaan seuraaviin kerrostumiin, löydettäisiin useita syvällä polveutumissarjan alapäässä eri kohdissa olevia muotoja, eroisivat ylimmällä viivalla olevat nykyiset heimot vähemmän jyrkästi toisistaan. Jos esim. kaivettaisiin maasta suvut a1, a5, a10, f8, m3, m8, m9, olisivat nuo kolme heimoa niin läheisesti liitetyt toisiinsa, että ne todennäköisesti olisivat yhdistettävät yhdeksi suureksi heimoksi, jotenkin samoin kuin on käynyt märehtijöiden ja eräiden paksunahkaisten. Kumminkin olisi se, joka tahtoisi väittää, etteivät nuo sukupuuttoon kuolleet suvut välimuotoina liitä toisiinsa nykyisen kolmen heimon elossa olevia sukuja, osaksi oikeassa, sillä ne eivät yhdistä niitä toisiinsa suoraan, vaan pitkää ja mutkikasta tietä monien hyvin erilaisten muotojen kautta. Jos niiden geologisten kerrosten yläpuolelta, joita keskimäiset vaakasuorat viivat esittävät, esim. viivan VI yläpuolelta, löydettäisiin useita sukupuuttoon kuolleita muotoja, mutta ei ainoatakaan tämän viivan alapuolelta, olisi ainoastaan kaksi heimoista yhdistettävä yhdeksi (a14 y.m. ja b14 y.m.); edelleen jäisi olemaan kaksi heimoa, jotka eroisivat toisistaan vähemmän jyrkästi kuin ennen kivettymien löytämistä. Jos taas oletamme että ylimmällä viivalla olevat, kahdeksan suvun (a14 — m14) muodostamat kolme heimoa eroavat toisistaan esim. puolelta tusinalta tärkeältä rakenteenominaisuudeltaan, oli varmaankin niissä heimoissa, jotka elivät viivalla VI merkittynä aikakautena, eroavien rakenteenominaisuuksien lukumäärä pienempi; sillä tuolla varhaisella polveutumisasteella ne ovat varmaankin paljon vähemmän eronneet yhteisistä esivanhemmistaan. Näin muinaiset ja sukupuuttoon kuolleet muodot ovat usein rakenteeltansa toisintuneiden jälkeläistensä tai rinnakkaissukulaistensa välimuotoja suuremmassa tai pienemmässä määrässä.
Luonnossa täytyy kehityksen olla paljon monimutkaisempi kuin kuviossamme esitetty, sillä ryhmät ovat olleet paljon lukuisampia, niiden elinajan pituus on ollut äärettömän epätasainen ja ne ovat toisintuneet eri määrässä. Koska meillä on hallussamme ainoastaan viimeinen nide geologian aikakirjoja, ja sekin hyvin katkonaisena, ei meillä ole mitään oikeutta, paitsi harvinaisissa tapauksissa, toivoa voivamme täyttää luonnon järjestelmässä olevia ammottavia aukkoja ja yhdistää toisiinsa eri heimoja ja lahkoja. Meillä on ainoastaan oikeus olettaa, että ne ryhmät, jotka ovat tunnettujen geologisten aikakausien kuluessa olleet suurten muutosten alaisina, lähenevät jonkun verran toisiaan vanhemmissa muodostumissa, joten siis vanhemmat jäsenet eroavat toisistaan muutamilta ominaisuuksiltaan vähemmän kuin samojen ryhmien nykyiset jäsenet. Ja näin onkin etevinten paleontologiemme yhtäpitävien todistusten mukaan usein asianlaita.
Polveutumisteorian avulla voimme siis tyydyttävästi pääkohdissaan selittää sukupuuttoon kuolleiden ja nykyisten muotojen keskinäiset sukulaisuussuhteet. Miltä tahansa muulta näkökannalta lähtien niitä ei voi mitenkään selittää.