Kääntäessämme katseemme meri-eliöihin, havaitsemme saman lain. Etelä-Amerikan itä- ja länsirannikon merenasujamet ovat hyvin eroavia ja äärettömän harvat kotilot, äyriäiset ja piikkinahkaiset ovat kummallekin rannikolle yhteisiä. Sitävastoin on toht. Günther äskettäin osottanut, että noin 30 % kaloista on samoja kummallakin puolen Panaman kannasta, ja tämä seikka on saanut luonnontutkijat arvelemaan, että kannas on aikaisemmin ollut salmena. Amerikan rannikosta länteen leviää laaja valtameren ulappa, jossa ei ole ainoatakaan saarta pysähdyspaikaksi siirtolaisille. Tässä havaitsemme toisenlaatuisen esteen, ja heti sen toisella puolen tapaamme Tyynen Meren itäisillä saarilla uuden ja kokonaan erilaisen eläimistön. Kolme merieläimistöä on siis levinneinä pohjoisesta kauas etelään samansuuntaisina vyöhykkeinä, eikä varsin etäällä toisistaan, vastaavissa ilmastoissa; mutta koska niitä erottavat toisistaan ylipääsemättömät, joko maan tai avoimen meren muodostamat esteet, ovat ne miltei täysin erilaisia. Jos sitävastoin Tyynen Meren tropillisten seutujen itäisiltä saarilta kuljemme yhä kauemmaksi länteenpäin, emme kohtaa mitään ylipääsemättömiä esteitä ja pysähdyspaikkoina on lukemattomia saaria tai yhdenjaksoisia rannikkoja, kunnes kuljettuamme pallonpuoliskon ympäri joudumme Afrikan rannikoille. Tällä suunnattomalla alueella emme tapaa mitään selväpiirteisiä, muista eroavia merieläimistöjä. Mutta vaikka niin harvat merieläimet ovat yhteisiä edellämainituille länsi- ja itä-Amerikan sekä Tyynen Meren itäisten saarten merieläimistöille, joiden levenemisalueet ovat toisiaan lähellä, ovat monet kalat levinneinä Tyynestä Merestä Intian mereen saakka ja monia yhteisiä kotilolajeja tavataan Tyynen Meren itäisillä saarilla ja Afrikan itärannikolla miltei aivan vastakkaisilla pituusasteilla.

Kolmas tärkeä seikka, joka osaksi sisältyy edelliseen, on saman manteren tai meren asujanten keskinäinen sukulaisuus, joskin itse lajit ovat eroavia eri seuduilla ja erilaisilla asuinpaikoilla. Tämä sääntö pitää aivan yleisesti paikkansa ja jokainen manner tarjoo siitä lukemattomia esimerkkejä. Kumminkaan ei luonnontutkija, matkustaessaan esim. pohjoisesta etelään, voi olla hämmästymättä sitä tapaa, millä olentoryhmät, jotka ovat lajinomaisesti eroavia, joskin lähisukuisia, toinen toisensa jälkeen astuvat toistensa tilalle. Hän kuulee lähisukuisten, mutta erilajisten lintujen suusta miltei samanlaisia säveliä ja näkee niiden pesien olevan samaan tapaan rakennettuja, mutta ei kumminkaan aivan yhtäläisiä, ja pesissä miltei samanvärisiä munia. Lähellä Magelhaensin salmea olevilla tasangoilla asustaa eräs Rhea-laji (amerikalainen strutsi) ja pohjoisempana La Platan tasangoilla toinen samansukuinen laji, mutta kumpikaan ei ole mikään oikea strutsi eikä emulintu, niinkuin Afrikan tai Australian vastaavalla leveysasteella. Samoilla La Platan tasangoilla näemme agouti- ja bizcacha-eläimet, joilla on miltei samat elintavat kuin jäniksellämme ja kaniinillamme ja jotka nekin kuuluvat jyrsijöiden lahkoon, mutta jotka selvästi ovat erikoista amerikalaista tyyppiä. Nousemme Kordiljerien korkeille huipuille ja tapaamme siellä bizcachan-sukuisen alppilajin; luomme katseemme vesistöihin, mutta emme tapaa siellä majavaa tai myskirottaa, vaan etelä-amerikalaistyyppiset jyrsijät coypun ja capybaran. Lukemattomia muita esimerkkejä voisi mainita. Kuinka paljon Amerikan rannikon saaret eronnevatkin geologiselta rakenteeltaan, ovat niiden asukkaat oleellisesti amerikalaisia, joskin ne saattavat olla erikoisia lajeja. Luodessamme katseemme kuluneisiin aikakausiin, havaitsemme amerikalaisten tyyppien silloinkin vallinneen Amerikan mantereella ja ympäröivissä merissä. Nämä tosiasiat osottavat meille, että saman mantereen ja vesistön asukkaita liittää toisiinsa jokin syvempi, kautta ajan ja paikan vallitseva organinen yhdysside, joka on riippumaton fysillisistä elinehdoista. Jokainen innokas luonnontutkija johtuu tästä kysymään, mikä tuo yhdysside on.

Tuo yhdysside on yksinkertaisesti perinnöllisyys, ainoa seikka, minkä varmuudella tiedämme aiheuttavan sen, että eliöt synnyttävät aivan vanhempien kaltaisia tai, kuten muunnoksista havaitsemme, miltei samanlaisia eliöitä. Eri seutujen asukasten erilaisuuden voidaan katsoa johtuvan muuntelun ja luonnollisen valinnan aiheuttamasta toisintumisesta ja kenties myöskin vähäisemmässä määrässä erilaisten fysillisten elinehtojen suoranaisesta vaikutuksesta. Eroavaisuuksien suuruus riippuu siitä, kuinka tarkoin vallitsevampien muotojen siirtyminen seudusta toiseen on aikaisempina tai myöhempinä aikakausina ehkäistynyt, aikaisempien asukasten laadusta ja lukumäärästä ja siitä, missä määrin asukasten keskinäinen vaikutus on johtanut eri toisintojen säilymiseen; sillä eliöiden keskinäiset suhteet ovat elämän taistelussa kaikkein tärkeimpinä tekijöinä. Maantieteellisillä esteillä, jotka ovat ehkäisseet siirtymistä alueelta toiselle, on siis ollut yhtä tärkeä merkitys kuin kuluneen ajan pituudella, joka on antanut luonnolliselle valinnalle tilaisuutta muunnella lajeja. Laajalle levinneillä ja yksilöistä rikkailla lajeilla, jotka jo ovat voittaneet monta kilpailijaa omassa avarassa kotiseudussaan, on parhaat takeet siitä, että ne uusille alueille levitessään tulevat valtaamaan uusia sijoja. Uudessa kotiseudussaan ne joutuvat uusiin olosuhteisiin ja näissä ne usein muuntuvat ja kehittyvät yhä edelleen, tullen yhä vallitsevammiksi ja tuottaen muuntuneita jälkeläisryhmiä. Tämä perinnöllisyyden ja muuntumisen laki selittää meille, miksi alasuvut ja suvut, vieläpä heimotkin yleensä, kuten tiettyä, rajottuvat samalle alueelle.

Edellisessä luvussa huomautimme, ettei mikään todista välttämättömän kehityksen lain puolesta. Samoinkuin kunkin lajin muuntelevaisuus on riippumaton ominaisuus, jota luonnollinen valinta käyttää hyväkseen vain mikäli siitä on hyötyä kullekin yksilölle sen monimutkaisessa elämäntaistelussa, ei muuntelukaan ole kaikissa lajeissa yhtä suuri. Jos joukko lajeja, jotka kauan ovat kamppailleet keskenään kotiseudussaan, siirtyisi kokonaisuudessaan uudelle alueelle, joka myöhemmin tulisi eristetyksi, ei olisi luultavaa, että lajit siellä tulisivat paljoakaan muuntelemaan, koska uudelle alueelle siirtyminen ja alueen eristyminen eivät sinänsä merkitse mitään. Kummallakin seikalla on merkitystä ainoastaan sikäli kuin ne saattavat elävät olennot uusiin keskinäisiin suhteisiin sekä myöskin, vaikka vähemmässä määrässä, uusiin fysillisiin olosuhteisiin. Samoinkuin edellisessä luvussa näimme, kuinka jotkut muodot ovat säilyneet luonteeltaan miltei samanlaisina äärettömän kaukaiselta geologiselta aikakaudelta saakka, samoin ovat eräät lajit siirtyneet laajojen alueiden yli muuttumatta paljoa tai ensinkään.

Näin ollen on selvää, että saman heimon eri lajeilla täytyy olla yhteinen alkukoti, vaikka ne asustaisivatkin aivan eri seuduilla maapallolla, samoinkuin ne polveutuvat yhteisestä esi-isästä. Mitä sellaisiin lajeihin tulee, jotka kokonaisten geologisten aikakausien kuluessa ovat vain hiukkasen muuntuneet, on helppo uskoa niiden olevan peräisin samasta seudusta, sillä niiden äärettömien maantieteellisten ja ilmastollisten muutosten aikana, joita on tapahtunut vanhimmista ajoista alkaen, ovat miltei mitkä siirtymiset tahansa olleet mahdollisia. Mutta toisissa tapauksissa, joissa meillä on syytä uskoa suvun lajien syntyneen verrattain myöhäisenä aikana, tuottaa tämä seikka suurta vaikeutta. Selvää on myöskin, että saman lajin yksilöiden täytyy olla lähtöisin samalta paikalta, vaikka ne nykyään asustaisivatkin toisistaan etäällä olevilla ja eristetyillä alueilla, sillä onhan uskomatonta, että aivan samanlaisia yksilöitä olisi voinut syntyä erilajisista vanhemmista.

LUOMISKESKUKSISTA.

Johdumme tästä erääseen kysymykseen, jota luonnontutkijat ovat paljon pohtineet, nimittäin siihen, onko kukin laji syntynyt yhdellä ainoalla, vaiko useammilla seuduilla maapallolla. Epäilemättä on monesti varsin vaikeata käsittää, kuinka lajit ovat joltakin seudulta voineet siirtyä niille etäisille ja eristetyille asuinpaikoille, joilla niitä nyt tavataan. Mutta tästä huolimatta ajatus, että kukin laji on syntynyt yhdellä ainoalla seudulla, valtaa mielemme yksinkertaisella selvyydellään. Ken tämän ajatuksen hylkää, hän hylkää myöskin luonnollisen syntymisen ja myöhäisemmän siirtymisen tosisyyn ja vetoo ihmeisiin. Yleisesti myönnetään, että lajin asuma-alue useimmissa tapauksissa on yhdenjaksoinen, ja jos kasvi- tai eläinlaji asustaa kahdella toisistaan niin etäällä olevalla tai senlaatuisen välivyöhykkeen erottamalla alueella, ettei muutto toiselta alueelta toiselle ole helposti voinut käydä päinsä, mainitaan tällainen tapaus tavallisesti jonakin merkillisenä ja poikkeuksellisena. On ilmeistä, että maa-imettäväisten on mahdottomampi kuin kenties minkään muiden elollisten olioiden siirtyä avaran valtameren yli, eikä olekaan osotettavissa mitään selittämättömiä tapauksia, joissa nämä imettäväiset asustavat toisistaan etäällä olevissa maapallon osissa. Yksikään geologi ei näe mitään vaikeutta siinä, että Ison-Britannian nelijalkaiset ovat samoja kuin muun Europan, koska nämä alueet epäilemättä muinoin olivat toistensa yhteydessä. Mutta jos sama laji olisi voinut syntyä kahdella eri seudulla, miksi emme tapaa ainoatakaan Europalle ja Australialle tai Etelä-Amerikalle yhteistä imettäväistä? Elinehdot ovat jotenkin samat, joten suuri joukko Europan eläimiä ja kasveja on kotiutunut Amerikaan ja Australiaan; ja jotkut kotoperäiset kasvit ovat aivan samoja näissä pohjoisen ja eteläisen pallonpuoliskon toisilleen etäisissä seuduissa. Selitys on luullakseni se, että imettäväiset eivät ole kyenneet muuttamaan, jotavastoin kasvit, joilla on useita erilaisia levenemiskeinoja, ovat siirtyneet yli laajojen ja katkonaisten välivyöhykkeiden. Maantieteellisten esteiden suuri ja silmäänpistävä vaikutus on käsitettävissä vain siltä näkökannalta, että lajien suuri enemmistö on syntynyt esteen toisella puolella, eikä ole kyennyt siirtymään sen vastakkaiselle puolelle. Jotkut harvat heimot, useat alaheimot, hyvin monet suvut ja vielä useammat alasuvut rajottuvat yhdelle ainoalle alueelle. Ja monet luonnontutkijat ovat tehneet sen huomion, että luonnollisimmat suvut eli ne suvut, joiden lajit ovat toisilleen läheisintä sukua, yleensä rajottuvat samaan seutuun tai että, jos niillä onkin hyvin laaja levenemisalue, tämä alue on yhdenjaksoinen. Kuinka merkillistä olisikaan, jos astuessamme askelta alemmaksi saman lajin yksilöihin, havaitsisimme aivan vastakkaisen lain vallitsevan, niin että nämä eivät olisikaan, ainakaan aluksi, rajottuneet samaan seutuun.

Tämän vuoksi tuntuu minusta, kuten useista muistakin luonnontutkijoista on tuntunut todennäköisimmältä, että jokainen laji on saanut alkunsa yhdellä ainoalla alueella ja on sittemmin sieltä siirtynyt niin laajalle kuin sen vaelluskyky ja sen entiset ja nykyiset elinehdot ovat sallineet. Epäilemättä on useita tapauksia, joissa emme voi selittää, kuinka laji on voinut siirtyä toiselta seudulta toiselle. Mutta ne maantieteelliset ja ilmastolliset muutokset, joita varmasti on täytynyt tapahtua uudempina geologisina aikakausina, ovat epäilemättä tehneet monien lajien aikaisemmat yhtenäiset asuma-alueet katkonaisiksi. Meidän on siis tyydyttävä tarkastamaan, ovatko ne poikkeustapaukset, joissa levenemisalue on katkonainen, tarpeeksi lukuisia ja tarpeeksi vakavaa laatua, pakottaakseen meidät hylkäämään muiden yleisten asianhaarojen tukeman ajatuksen että kukin laji on syntynyt yhdellä ainoalla alueella ja sieltä levinnyt niin laajalle kuin se on kyennyt. Kävisi toivottoman pitkäveteiseksi, jos ryhtyisimme yksityiskohtaisesti käsittelemään kaikkia niitä poikkeuksellisia tapauksia, joissa sama laji nykyään elää kaukana toisistaan olevilla eristetyillä asuinpaikoilla, enkä tahdo ensinkään väittää, että läheskään aina voisimme antaa jonkin selityksen tähän. Tahdon kumminkin, tehtyäni muutamia edelläkäyviä huomautuksia, käsitellä muutamia silmäänpistävimpiä tapauksia: ensinnäkin sitä, että samoja lajeja elää eristetyillä vuoristoalueilla ja eristetyissä arktisissa ja antarktisissa seuduissa; toiseksi tahdon (seuraavassa luvussa) käsitellä suolattoman veden eliöiden laajaa levenemistä; ja kolmanneksi sitä seikkaa, että samoja maaeläin-lajeja tavataan saarilla ja lähimmällä manterella, vaikka näitä erottaa monien satojen penikulmien levyinen aava merenselkä. Jos se seikka, että samaa lajia tavataan kaukana toisistaan olevilla eristetyillä seuduilla maapallolla, on useissa tapauksissa selitettävissä siten, että jokainen laji on siirtynyt samalta ja ainoalta synnyinseudulta, silloin on mielestäni ehdottomasti varminta, katsoen tietämättömyyteemme muinaisista maantieteellisistä muutoksista ja erilaisista tilapäisistä levenemiskeinoista, olettaa että yksi ainoa synnyinpaikka on lakina.

Tätä kysymystä käsitellessämme saamme tilaisuuden samalla tarkastaa erästä toistakin meille yhtä tärkeätä seikkaa, nimittäin sitä, ovatko suvun eri lajit, joiden teoriamme mukaan täytyy kaikkien polveutua yhteisistä kantavanhemmista, voineet siirtyä alueelta toiselle ja samalla tämän siirtymisen kestäessä muuntua. Jos sellaisessa tapauksessa, että kahden seudun useimmat lajit ovat erilaisia, vaikkakin läheistä sukua toisilleen, voidaan osottaa että joskus aikaisemmin todennäköisesti on tapahtunut lajien siirtymistä toiselta seudulta toiselle, saa esittämämme yleinen laki tästä voimakasta tukea sillä polveutumis- ja muuntumisperiaate tarjoaa meille tähän selvän selityksen. Niinpä saattaa tuliperäiselle saarelle, joka on kohonnut ja muodostunut muutamien satojen penikulmien päähän jostakin mantereesta, aikojen kuluessa siirtyä mantereelta joitakuita siirtolaisia, ja näiden jälkeläiset ovat muunnuttuaankin vielä perinnöllisyyden vuoksi sukua mantereen asukkaille. Tällaiset tapaukset ovat yleisiä, eikä riippumattoman luomisen teoria voi niitä mitenkään selittää. Käsitykseni eri seutujen asukasten keskinäisestä sukulaisuudesta ei paljoa eroa Wallacen esittämästä mielipiteestä, että "jokaisen lajin syntymä liittyy sekä ajallisesti että paikallisesti johonkin ennen olemassa-olleeseen lähisukuiseen lajiin."

Kysymys siitä, onko lajeilla ollut yksi vaiko useampia luomiskeskuksia, on pidettävä erillään toisesta, joskin samankaltaisesta kysymyksestä, nimittäin siitä, polveutuvatko kaikki saman lajin yksilöt yhdestä ainoasta parista tai yhdestä ainoasta hermafrodiitista, vai onko, kuten jotkut kirjottajat väittämät, samalla haavaa luotu useita yksilöitä. Jos on olemassa sellaisia elollisia olentoja, jotka eivät koskaan pariudu, on jokaisen tällaisen lajin täytynyt polveutua toisiaan seuraavien toisintuneiden muunnosten sarjasta, jotka ovat syrjäyttäneet toisensa, vaan eivät milloinkaan ole sekaantuneet saman lajin muiden yksilöiden tai muunnosten kanssa, joten kullakin seuraavalla toisintumisasteella kaikkien saman muodon yksilöiden on täytynyt polveutua yhdestä ainoasta vanhemmasta. Mutta kaikkein useimmissa tapauksissa, s.o. aina kun on kysymys eliöistä, jotka tavanmukaisesti pariutuvat siittääkseen, tai, jotka tilapäisesti risteytyvät, säilyvät samalla alueella asuvat saman lajin yksilöt risteytymisen vaikutuksesta jotenkin yhdenmukaisina, joten useat yksilöt muuttuvat yhtä haavaa, eikä kullakin asteella havaittavan toisintumismäärän tarvitse johtua siitä, että yksilöt polveutuvat yhdestä ainoasta esivanhemmasta. Esimerkkinä siitä, mitä tällä tarkotan, saatan mainita englantilaisen juoksijahevosemme. Se eroaa kaikista muista hevosroduista, mutta eroavaisuus ja etevämmyys ei johdu polveutumisesta yhdestä ainoasta parista, vaan yksilöiden polvi polvelta pitkitetystä huolellisesta valinnasta ja harjottamisesta.