Ennenkuin ryhdyn käsittelemään niitä kolmea tosiasiaryhmää, jotka tarjoavat suurimpia vaikeuksia "yksityisten luomiskeskusten" teorialle, on minun sanottava muutama sana levenemistavoista.

LEVENEMISTAYAT.

Sir C. Lyell ja eräät muut tiedemiehet ovat taidolla käsitelleet tätä kysymystä. Voin tässä antaa ainoastaan aivan lyhyen yhteenvedon tärkeimmistä tosiasioista, Ilmaston muuttumisella on täytynyt olla valtava vaikutus lajien siirtymiseen. Seutu, joka nykyään ilmastonsa vuoksi olisi mahdoton läpikulkualueeksi eräille eliöille, on aikaisemmin, ilmaston ollessa toisenlainen, saattanut olla siirtymisen valtatienä. Tahdon, poiketen pääkysymyksestä, käsitellä tätä asiaa hieman seikkaperäisemmin. Myöskin maanpinnan muutoksilla on täytynyt olla tehoisa vaikutus. Jokin kapea kannas erottaa nyt toisistaan kaksi merieläimistöä. Jos tämä kannas vaipuu mereen tai on aikaisemmin ollut meren peittämänä, niin kumpikin eläimistö joko sekaantuu tai on aikaisemmin sekaantunut toiseen. Siellä, missä nykyään leviää meri, on aikaisemmin maa saattanut liittää toisiinsa saaria, mahdollisesti mantereitakin, siten sallien maa-eliöiden siirtyä alueelta toiselle. Ei ainoakaan geologi kiellä, että suuria pinnanmuutoksia on tapahtunut nykyisten elämänmuotojen eläessä. Edward Forbes väitti, että kaikkien Atlantin valtameren saarten on täytynyt myöhään olla Europan ja Afrikan yhteydessä ja samoin, että Europan on täytynyt myöhään olla Amerikan yhteydessä. Muutkin tiedemiehet ovat rakennelleet tällaisia kuviteltuja siltoja jokaisen valtameren yli ja yhdistäneet miltei jokaisen saaren johonkin mannermaahan. Jos Forbes'in esittämät todisteet todella ovat luotettavia, on myönnettävä, että on tuskin olemassa ainoatakaan saarta, joka ei äskettäin ole ollut mannermaan yhteydessä. Tämä käsityskanta leikkaa poikki tuon gordilaisen solmun, lajien levenemisen mitä etäisimpiin paikkoihin, ja poistaa monta vaikeutta. Mutta mikäli kykenen asiaa arvostelemaan, ei meillä ole oikeutta olettaa, että näin suunnattomia maantieteellisiä muutoksia on tapahtunut nykyisten lajien eläessä. Meillä on nähdäkseni tosin runsaasti todisteita suurista maan- ja merenpinnan kohoamisista ja laskeutumisista, mutta ei sellaisista suunnattomista muutoksista mannertemme asemaan ja ulottuvaisuuteen nähden, että voisimme olettaa mannerten myöhäisellä aikakaudella olleen toistensa ja välillä olevien valtameren-saarten yhteydessä. Myönnän kernaasti, että muinoin on ollut olemassa useita nyt mereen vajonneita saaria, jotka ovat olleet kasvien ja monien eläinten levähdyspaikkoina näiden muuttoretkillä. Korallimerissä osottavat sellaisia vajonneita saaria vielä nytkin niiden päällä lepäävät koralliriutat eli atollit. Kun joskus vastaisuudessa täydelleen myönnetään — niinkuin kerran on tapahtuva — että jokaisella lajilla on ollut yksi ainoa syntymäseutu, ja kun aikaa myöten opimme tietämään jotakin varmaa lajien levenemistavoista, voimme jonkunmoisella varmuudella pohtia kiinteän maan aikaisempaa ulottuvaisuutta. Mutta minä en usko, että koskaan voidaan todistaa useimpien mannertemme, jotka nykyään ovat aivan erillään, myöhäisellä ajalla olleen katkeamattomassa tai miltei katkeamattomassa yhteydessä toistensa ja monien nykyisten valtamerensaarten kanssa. Eräät levenemisseikat — kuten miltei jokaisen mantereen vastakkaisilla puolilla elävien merieläimistöjen suuri erilaisuus, tertiari-ajan useiden maa- ja merialueidenkin asukasten läheinen sukulaisuus alueiden nykyisten asukasten kanssa, saarilla ja lähimmillä mantereilla elävien imettäväisten suurempi tai pienempi keskinäinen sukulaisuus, jonka osaksi (kuten vast'edes saamme nähdä) määrää välillä olevan valtameren syvyys — nämä ja eräät muut seikat vastustavat olettamusta, että myöhäisellä geologisella aikakaudella olisi tapahtunut sellaisia suunnattomia mullistuksia, joita Forbesin esittämä ja hänen kannattajiensa omaksuma käsityskanta välttämättä edellyttää. Myöskin valtamerensaarten asukasten laatu ja keskinäiset lukuisuussuhteet vastustavat sitä otaksumaa, että saaret aikaisemmin ovat olleet mannermaan yhteydessä. Sitäpaitsi näiden saarten miltei yleensä vulkaninen rakenne ei sekään suosi olettamusta, että saaret ovat vajonneiden mannerten jäännöksiä; jos ne olisivat alkuansa mannervuorijonoja, olisivat ainakin jotkut muodostuneet, kuten muutkin vuorenhuiput, graniitista, metamorfisista liuskeista, vanhoista kivettymäpitoisista y.m. vuorilajeista, eikä pelkistä vulkanisista röykkiöistä.

Minun on tässä sanottava muutama sana n.k. satunnaisista levenemistavoista, joita kumminkin oikeammin olisi kutsuttava tilapäisiksi levenemistavoiksi. Rajotun tässä kasveihin. Kasvitieteellisissä teoksissa sanotaan usein tämän tai tuon kasvin huonosti soveltuvan laajaan levenemiseen; mutta on sanottava, että meren yli siirtymisen suurempi tai pienempi helppous on miltei täysin tuntematon seikka. Siihen saakka kuin Berkeleyn avulla tein muutamia kokeita, ei edes tiedetty sitäkään, missä määrin siemenet kestävät meriveden vahingollista vaikutusta. Hämmästyksekseni havaitsin, että 87:stä lajista 64 iti vielä 28 ja muutamat 187 päivää vedessä oltuaan. Huomiota ansaitsee, että toisten lahkojen vastustuskyky oli paljon heikompi kuin toisten. Palkokasveista kokeiltiin yhdeksällä lajilla ja yhtä poikkeusta lukuunottamatta ne kestivät huonosti suolaisen veden vaikutusta; seitsemän sukulaislahkoihin Hydrophyllaceae ja Polemoniaceae kuuluvaa lajia menettivät itämiskykynsä kuukauden vedessä oltuaan. Mukavuuden vuoksi kokeilin etupäässä pienillä kodattomilla siemenillä ja koska kaikki upposivat muutaman päivän kuluttua, eivät ne olisi voineet ajelehtia yli aavan merenulapan, vahingoittipa niitä suolavesi tai ei. Sittemmin kokeilin muutamilla suuremmilla hedelmillä, siemenkodilla y.m., ja jotkut näistä uivat kauan aikaa. On tunnettua, mikä erotus on tuoreen ja kuivan puun uimakyvyllä; ja mieleeni johtui, että vuoksi saattaa usein temmata mereen kuivaneita kasveja tai oksia siemenkotineen ja hedelmineen. Tämän johdosta kuivasin 94:n eri kasvin runkoja ja oksia kypsine hedelmineen ja panin ne meriveteen. Enimmät upposivat nopeasti, mutta jotkut, jotka tuoreina uivat hyvin lyhyen ajan, pysyivät kuivina paljon kauemmin pinnalla; esim. kypsät saksan pähkinät upposivat tuoreina heti, mutta uivat kuivina 90 päivää ja itivät, kun ne tämän jälkeen istutettiin; eräs parsakasvi ui kypsine marjoineen tuoreena 23 päivää, mutta kuivattuna 85 päivää ja siemenet itivät tämän jälkeen; Helosciadiumin kypsät siemenet upposivat kahdessa päivässä, mutta uivat kuivattuina yli 90 päivää ja itivät sen jälkeen. Kaikista 94:stä kuivatusta kasvista 18 ui yli 28 päivää ja jotkut näistä paljon pitemmän ajan, niin että 64/87 siemenlajia iti 28 päivää vedessä oltuaan. Ja koska l8/94 eri lajia kypsine hedelmineen (eivät kuitenkaan kaikki samoja kuin äskenmainitut lajit) ui kuivattuina yli 28 päivää vedessä oltuaan, voimme päättää, mikäli näiden harvojen kokeiden nojalla voi mitään varmaa sanoa, että jonkin alueen kasveista 44/100 kasvin siemenet voivat merivirtojen ajelemina uida 28 päivää säilyttäen itämiskykynsä. Johnstonin Fysillisessä Kartastossa on mainittu Atlantin eri merivirtojen keskimääränopeuden olevan 33 engl. penikulmaa vuorokaudessa (joidenkin 60 engl. penikulmaa). Tämän mukaan voisi jonkun maan kasveista 14/100 kasvin siemenet ajautua 924 engl. penikulmaa meren yli toiseen maahan ja rannalle jouduttuaan itää, jos maalle puhaltava tuuli kuljettaisi ne suotuisaan paikkaan.

Minun jälkeeni on M. Martens tehnyt samanlaisia kokeita, jotka kumminkin olivat paremmin järjestettyjä, koska hän pani siemenet laatikkoon avoimeen mereen, joten ne olivat vuoroin veden, vuoroin ilman vaikutukselle alttiina, kuten ainakin meressä ajelehtivat kasvit. Hän kokeili 98 siemenellä, jotka enimmäkseen olivat toisia kuin minun käyttämäni. Hän valitsi useita suuria hedelmiä sekä myös sellaisten kasvien siemeniä, jotka kasvavat lähellä merta; ja tämä lienee vaikuttanut sen, että ne keskimäärin sekä pysyivät kauemmin uppoamatta, että kestivät paremmin suolaveden turmelevan vaikutuksen. Sitävastoin hän ei tätä ennen kuivannut kasveja ja oksia hedelmineen; jos hän tämän olisi tehnyt, olisivat monet, kuten olemme nähneet, pysyneet paljon kauemmin uppoamatta. Tulos oli se, että erilaisista siemenistä 18/98 ui 42 päivää säilyttäen itämiskykynsä. Mutta minä en epäile, että meressä ajelehtivat kasvit, ollen aaltojen heiteltävinä, uppoavat pikemmin kuin kokeissamme käyttämämme kasvit. Lienee siis varovinta olettaa, että jonkin kasviston kasveista ainoastaan 10/100 kasvin siemenet kykenevät kuivaneina suorittamaan 900 engl. penikulman merimatkan, säilyttäen itämiskykynsä. Mielenkiintoista on, että suuremmat hedelmät usein uivat kauemmin kuin pienemmät, koska suurisiemeniset tai -hedelmäiset kasvit, joilla, kuten Alph. de Candolle on osottanut, yleensä on ahdas levenemisalue, tuskin voivat muulla tavalla levitä.

Siemenet voivat toisinaan levitä muillakin keinoin. Vedessä ajelehtivia puita ajautuu useimpien saarten rannoille, vieläpä sellaistenkin, jotka sijaitsevat aavan valtameren keskellä. Tyynen meren korallisaarten asukkaat valmistavat työaseensa yksinomaan meren rannalle heittämien puiden juurissa olevista kivistä ja nämä kivet ovat arvokkaana kuninkaille maksettavana verona. Kun epäsäännöllisen muotoisia kiviä on kasvettunut kiinni juurten väliin, on näiden lokeroissa usein pieniä multakokkareita, jotka saattavat olla niin suojatut, ettei hitustakaan irtaudu veteen pisimmälläkään merimatkalla. Niinpä erään noin 50-vuotiaan tammen juurien välissä olleesta pienestä multakokkareesta, joka oli ollut täysin suojattuna, iti kolme kaksisirkkaista kasvia; voin vakuuttaa, että tämä huomio on täysin oikea. Samoin voin osottaa, että meressä ajelehtivat linnunraadot usein säilyvät jonkun aikaa joutumatta muiden eläinten syötäviksi; ja monet siemenet säilyvät kauan elinvoimaisina, vedessä ajelehtivien lintujen kuvuissa. Niinpä herneet ja virnan siemenet muutaman päivän merivedessä ollessaan turmeltuvat, mutta muutamat herneet, jotka olivat otetut 30 päivää meressä ajelehtineen kyyhkysen kuvusta, itivät hämmästyksekseni miltei kaikki.

Myöskin elävät linnut levittävät epäilemättä paljon kasvien siemeniä. Voisin mainita monia tosiasioita, jotka osottavat, kuinka usein myrsky kuljettaa erilaisia lintuja yli aavojen valtamerten. Voimme varmuudella olettaa, että niiden lentonopeus tällaisissa olosuhteissa usein on 35 engl. penikulmaa tunnissa, ovatpa jotkut kirjailijat arvioineet sen suuremmaksikin. En ole koskaan havainnut sellaista tapausta, että ravinnoksi kelpaava siemen olisi eheänä kulkenut linnun ruoansulatuskanavan lävitse; mutta kovat hedelmänsiemenet kulkevat vahingoittumattomina kalkkunankin ruoansulatuselinten lävitse. Kahden kuukauden kuluessa poimin puutarhastani kahdentoista lajisia siemeniä pikkulintujen ulostuksista; nämä näyttivät täysin vahingoittumattomilta ja jotkut osottautuivat koeteltaessa itäviksi. Tärkeämpi on kumminkin seuraava seikka: Lintujen kupu ei eritä vatsanestettä eikä — kuten kokeiden avulla olen todennut — vähimmässäkään määrässä vahingoita siementen itäväisyyttä. On varmuudella todettu, että kun lintu on niellyt suuren määrän ravintoa, kestää kaksi- jopa kahdeksantoistakin tuntia, ennenkuin kaikki siemenet joutuvat linnun vatsaan. Tuuli saattaa tällävälin helposti kuljettaa linnun 500 engl. penikulman pituisen matkan. Haukkojen tiedetään vaanivan uupuneita lintuja, ja jos ne tällaisen linnun saavuttavat, saattaa helposti tapahtua, että linnun revityn kuvun sisällys tulee kylvetyksi maahan. Jotkut haukat ja pöllöt nielevät saaliinsa kokonaisena ja oksentavat kahdentoista tai kahdenkymmenen tunnin kuluttua sulamattomat höyhentukut, jotka, kuten tiedän Zoologisessa Puutarhassa tehdyistä kokeista, sisältävät itäviä siemeniä. Jotkut kauran, vehnän, hirssin, kanarin, hampun ja apilan siemenet itivät oltuaan 12-21 tuntia erilaisten petolintujen vatsassa; ja kaksi punajuurikkaan siementä iti vielä kaksi päivää ja neljätoista tuntia linnun vatsassa oltuaan. Olen havainnut suolattoman veden kalojen syövän monien maa- ja vesikasvien siemeniä; linnut syövät usein kaloja ja siten saattavat siemenet kulkeutua paikasta toiseen. Koetteeksi sulloin useanlaatuisia siemeniä kuolleiden kalojen vatsaan ja annoin sitten niiden ruumiit merikotkille, haikaroille ja pelikaaneille. Useiden tuntien kuluttua nämä joko oksensivat ne pallosina tai ulostivat ne; ja useat näistä siemenistä säilyttivät itäväisyytensä. Jotkut siemenet kumminkin tällöin aina kuolivat.

Tuuli kuljettaa usein heinäsirkkoja kauas merelle. Itse tavotin erään 370 engl. penikulman päässä Afrikan rannikolta ja olen kuullut muiden tavottaneen niitä vielä kauempana rannikolta. Rev. R.T. Love on ilmottanut Sir C. Lyell'ille, että v. 1844 Madeiran saarelle ilmestyi heinäsirkkoja. Niitä oli äärettömät parvet, joissa heinäsirkat olivat yhtä taajassa kuin lumihiutaleet raivokkaimmassa lumimyrskyssä, ja parvet ulottuivat niin kauas kuin kaukoputkella saattoi nähdä. Kolme, neljä päivää ne hitaasti kiersivät suunnattoman ellipsin muotoista rataa, jonka lävistäjä oli vähintäin viisi tai kuusi engl. penikulmaa, ja yöksi ne asettuivat suurempiin puihin, jotka ne kokonaan peittivät. Ne hävisivät sitten merelle yhtä nopeasti kuin olivat ilmestyneetkin, eivätkä ole sen koommin vierailleet saarella. Eräissä seuduissa Natalissa arvelevat jotkut maanviljelijät, joskin ilman riittäviä todisteita, että suuret heinäsirkkaparvet, jotka siellä usein vierailevat, jättävät heinäaroille ulostustensa mukana vahingollisia siemeniä. Tämän johdosta lähetti Mr. Weale minulle kirjeessä pienen paketin, joka sisälsi kuivaneita heinäsirkan ulostuksia, ja näistä erotin mikroskoopin avulla useita siemeniä ja kasvatin niistä seitsemän ruohokasvia, jotka kuuluivat kahteen eriheimoiseen lajiin. Sellainen heinäsirkkaparvi kuin tuo Madeiralla vieraillut voi siis helposti välittää eri kasvilajien leviämistä kaukana manteresta oleville saarille.

Vaikka lintujen nokat ja jalat tavallisesti ovatkin puhtaat, saattaa niissä kumminkin toisinaan olla kuivanutta multaa ja savea. Kerran irrotin 61 ja toisen kerran 21 graania kuivanutta savea erään peltopyyn jalasta, ja savessa oli virnansiemenen kokoinen piikivi. Ja vielä kuvaavampi esimerkki: Eräs ystäväni lähetti minulle lehtokurpan koiven, johon oli takertunut pieni ainoastaan yhdeksän graanin painoinen kuiva multakokkare, ja tässä oli erään kortekasvin (Juncus bufonius) siemen, joka iti ja kehittyi kasviksi. Mr. Swaysland Brightonista, joka viimeisten neljänkymmenen vuoden kuluessa on tarkasti seurannut muuttolintujamme, on kertonut minulle usein ampuneensa västäräkkejä ja taskuja (Saxicolae) heti niiden saavuttua rannoillemme, ennenkuin ne vielä olivat laskeutuneet maahan, ja hän on usein havainnut niiden jaloissa pieniä maakokkareita. Monet tapaukset osottavat, kuinka multa usein sisältää siemeniä. Niinpä prof. Newton lähetti minulle punajalkaisen peltopyyn (Caccabis rufa) jalan; lintu oli ollut haavoittunut eikä voinut lentää ja sen jalkaan oli takertunut kova multakokkare, joka painoi 6 1/2 unssia. Multakokkaretta oli säilytetty kolme vuotta, mutta kun se muserrettiin hienoksi, kasteltiin ja pantiin lasikellon alle, nousi siitä kokonaista 82 kasvia. Näiden joukossa oli 12 yksisirkkaista, m.m. tavallinen kaura, ja 70 kaksisirkkaista, jotka nuorista lehdistä päättäen kuuluivat ainakin kolmeen eri lajiin. Kun meillä on tällaisia tosiasioita silmäimme edessä, voimmeko epäillä, että niiden monien lintujen, joita myrsky joka vuosi kuljettaa yli aavojen valtamerten ja jotka joka vuosi muuttavat — esim. miljoonat viiriäiset Välimeren yli — täytyy toisinaan kuljettaa muutamia siemeniä, joita on mullan mukana takertunut niiden nokkaan tai jalkoihin. Myöhemmin palaan vielä uudelleen tähän asiaan.

Jäävuoret kuljettavat, kuten tunnettua, usein mukanaan maata ja kiviä, vieläpä toisinaan pensaita, puita ja linnun pesiä. On tuskin epäilystä siitä, että ne, kuten Lyell on arvellut, toisinaan ovat kuljettaneet siemeniä toisista arktisista tai antarktisista seuduista toisiin ja jääkaudella toisista lauhkean vyöhykkeen seuduista toisiin. Koska Azoreilla on suuri joukko Europassa tavattavia kasveja, verrattuna muihin lähempänä mannerta oleviin Atlantin saariin, ja koska niillä on leveysasteeseen verraten hieman pohjoinen luonne (kuten H.G. Watson on huomauttanut), arvelin näiden saarten osaksi saaneen kasvistonsa jäiden mukana tulleista siemenistä jääkaudella. Pyynnöstäni Sir C. Lyell kirjoitti Hartung'ille, tiedustellen häneltä oliko hän näillä saarilla nähnyt yksinäisiä kallionmöhkäleitä ja hän vastasi tavanneensa niillä suuria irtonaisia graniittilohkareita ja muita vuorilajeja, joita ei muuten tässä saaristossa tavata. Tästä voimme huoleti tehdä sen johtopäätöksen, että jäävuoret muinoin toivat muassaan kallioita näille keskellä valtamerta sijaitseville saarille ja on ainakin mahdollista, että ne ovat niille kuljettaneet joitakuita pohjoismaisten kasvien siemeniä.